No, nyt se on sitten ohi. Joulu. Viikkojen hössöttäminen kulminoitui yhteen päivään, tai tarkemmin ottaen iltaan.
Olen vuosien mittaan saanut joulusta sen käsityksen, että silloin pitäisi olla rauhallista ja olla perheen, ystävien ja muiden tuttujen kanssa ja kaikki on ystävällisiä toisilleen. Paskanmarjaanat sanon minä.
Olisipa ollut hulppeaa, jos joulu olisi ollut kaikkea tuota, mutta ei. Toiset ihmiset sen pilasivat, nimittäin jouluihmiset. Jos joku sanoo sinulle, että minä niin pidän joulusta, olen oikea jouluihminen, niin ota jalat allesi ja heti. Ne on nimittäin niitä kaikista suurimpia kutaleita, jotka vievät joulurauhan toisilta hössötyksellään.
Se alkaa pahimmillaan jo kesällä. Pitää ostaa lahjat valmiiksi, ettei tule sitten kiire ja aatonaattona pitäisi sitten juosta kieli vyön alla liikenneasemalle (ent. huoltoasemat. Nykyään niistä ei saa huoltoa, mutta pikaruokaa saa aamuviiteen saakka.) lahjaksi ostamaan kynttilöitä ja mukahauskoja jääkaappimagneetteja.
Ja se joulusiivous. Voi voi jos sitä ei ole aloitettu viimeistään lokakuun puolessa välissä, niin joulu ei tule tupaan. Ja kaiken maailman jouluverhot, joulupöytäliinat, joulutontut ikkunoihin, joulutuolinpäälliset ruokailuryhmään ja kaiken huippu, jonka jouduin vasten tahtoani todistamaan kuluvan vuoden jouluna. Jouluvessapaperi. Käsityskykyni ei riitä. Olihan se toisaalta ihan jännä pyyhkiä punertavaan paperiin, mutta miettikääpä jos olisi ollut joku kehossa vikana. En olisi huomannut, jos on verta ulosteessa ja olisi voinut vaikka henki lähteä siksi. Hyi.
Onhan ne joulukoristeet kivoja ja mukava on kotiin sitä joulua tehdä, mutta joku roti siinäkin.
Ja ne jouluihmiset on muuten sitten niitä, jotka vielä aattona ryntäilevät kaupassa silmät harhaillen, hikikarpalot otsalla etsien viimeisiä jouluservettejä ja punaisia kruunukynttilöitä. Ne on niitä, jotka tönivät ja puhuvat tiuskimalla toisille kassajonossa. Niitä joulunhenkiä oikein.
Itse en ole onneksi siihen lähtenyt mukaan, koska jouluna pitää osata rauhoittua ja olla oikeasti niin, että on hyvä olla. Jos muulloin ei rauhoitu, niin sitten jouluna edes. Sitä paitsi illalla kun syödään ja jos on hirveä kiire ja hätä, niin syö hotkimalla, eikä siitä saa kuin närästyksen ja ähkyn.
Ruoka on nimittäin joulussa ehkä niitä tärkeimpiä juttuja ja nimenomaan se ruoan syöminen. Oikeastaan ainoa ruoka mitä todella odotan jouluisin on pekonin kinkku. Sitä ei syö kuin kerran vuodessa, muita ruokia tulee syötyä pitkin vuotta. Paitsi lipeäkalaa. Se on saatanasta, enkä ymmärrä kuinka se on vieläkin ihmisten ruokana ja vieläpä joulupöydässä.
Käsittäähän sen pulavuosina, kun lapset söi hiekkaa ja aikuiset männynkuorta (Lama 90-luvulla oli kovaa aikaa. Nyt ei olla lamassa vaan taantumassa, se on eri juttu ja siksi sinullakin on leivässä viljaa.) että käytännössä pilaantunut kala on suurta herkkua. Onko ihmisillä sitten niin kova tarve muistutella itsejään siitä, miten oli kovaa silloin kun lipeäkalaa vaan piti syödä ja männynkuorta. Ja jos joku sitten kesällä sanoo, että oispa kiva saada lipeäkalaa kun maistuu niin oivalle, niin siihen en voi sanoa kuin, että aika kultaa muistot.
Muuten en ole kovin ronkeli ruoan suhteen ja senhän näkee (En ole ylipainoinen siksi, että minulla olisi suuret luut tai sukurasite. Ihan olen syömällä itseni lihottanut.), mutta syön ennemmin uppopaistettuja kananvarpaita, kuin lipeäkalaa.
Mutta joo. Jos tähän jotain pitäisi vielä lopuksi sanoa, niin sen sanoisin, että muistakaa ensi vuonna ottaa rauhallisesti joulun suhteen. Se tulee joka vuosi, joten turha siitä on hössöttää.
Ja hävitetään yhdessä se lipeäkala suomalaisesta ruokakulttuurista än yy tee nyt.
Rakkaudella
-Sami S
maanantai 28. joulukuuta 2009
torstai 24. joulukuuta 2009
Hyvää Joulua!
Blogi on ollut nyt joululomalla tovin. Joulukiireet ovat iskeneet itsellenikin, joten mistään writersblockista ei ole kyse. Lisää tarinaa alkaa varmasti tulvimaan joulun välipäivinä. Kaikille siis hyvää Joulua!
Pysykää kanavalla ja rakastakaa toisianne kovaa!
Rock on.
- Sami S
Pysykää kanavalla ja rakastakaa toisianne kovaa!
Rock on.
- Sami S
tiistai 15. joulukuuta 2009
Vanhemmat ja hössöt
Kuten moni varmaan tietää, minulla on lapsia. Olen päässyt siis seuraamaan lapsiperheen arkea hyvin läheisesti. Luonnollisesti. Siinä samassa olen törmännyt monenlaisiin ihmisiin ja perheisiin. Kokemani mukaan nämä ihmiset voidaan luokitella kahteen eri ryhmään.
Ensimmäinen ryhmä on niitä ihmisiä, jotka pitävät lapsen hankintaa luonnollisena osana perheen perustamista. Pitävät lapsesta huolta ja muistavat vielä lapsen syntymän jälkeen, että muitakin asioita on olemassa. Näitä ihmisiä kutsun vanhemmiksi.
Toinen ryhmä on jotain mitä en vain pysty käsittämään. Tai käsityskykyni kyllä pystyy käsittelemään tämän asian, mutta en vain ymmärrä mistä johtuu se muutos, millaiseksi nämä ihmiset muuttuvat lapsen syntymän jälkeen.
Näillä ihmisillä ei ole lapsen syntymän jälkeen muuta ajateltavaa kuin se lapsi. Ei puhuta muusta kuin siitä lapsesta. No hei, ymmärtäähän sen tietysti jos on ensimmäinen lapsi ja kaikki on ihmeellistä ja uutta. Jokaisen lapsen syntymän jälkeen sen ymmärtää, että vähän höösätään, mutta se kun ei sitten lopu lapsen kasvaessa. Kaikki puheenaiheet pyörivät sen pikku Pekka-Annukan ympärillä. Päivän suurin puiheenaihe on kuinka Pekka-Annukka on nyt syönyt jo perunaa ja kakkakin on jo ihan kiinteää, viis siitä mitä maailmalla tapahtuu kun Pekka-Annukan vauvamuskarituokio jaetaan seikkaperäisesti kohta kohdalta muiden ihmisten kanssa.
Samaisessa porukassa sikiää myös se lapsille lässyttäminen. Tiedätte varmaan kuinka rasittavaa on kuunnella sitä yhtä tyyppiä, joka on aina lapsensa kanssa siellä missä tekin ja puhuu lapselleen taukoamatta lässyttämällä. "No jokos sillä pikkupikkunöpösellä on nälkä, niiiiin. Ihan on jo nälkä äitin/isin pikkupikkunöpöskäisellä. Tuitui ja läpäläpä." No, kun käsitätte mistä puhun, niin miettikääpä sitten miltä siitä lapsesta tuntuu. Se joutuu kuuntelemaan tuota lätinää pahimmillaan murrosikään saakka, riippuen siitä kuinka pahan tartunnan sen vanhemmat ovat saaneet. Olen varma, että vauvat kostavat vanhemmilleen lässyttämisen sillä tavalla, että valvovat yöt.
Monet pitävät minua varmasti tässä vaiheessa aivan kamalana vanhempana, koska ajattelen näin. Mutta totuus on, että jos tämän perusteella pidät minua kamalana vanhempana, niin olet todennäköisesti itse yksi näistä hössöistä, joksi heitä kutsun. Kannattaa siis uhrata hetki itsetutkiskelulle. Nämä ihmiset nimittäin tunnistaa myös siitä, että heillä ei ole minkäänlaista huumorintajua mitä tulee lapsista vitsailuun. Tämä on todistettu. Eräässä juhlatilaisuudessa minulta kysyttiin, että mitä lapseni haluavat syödä. Sanoin, että eivät mitään, söivät juuri viikko sitten. Osa ihmisistä nauroi tuolle jutulle, mutta huomasin muutaman äidin puristavan lapsiaan tiukemmin rintaansa vasten ja tuijottavan minua melko halveksuvasti. En voi moittia niiden ihmisten huumorintajua, jotka nauroivat, koska itselläni on selkeästi vähintäänkin yhtä mauton huumorintaju, mutta tulipa varmistettua muutama hössö tuttavapiiristä.
Seuraavaan kertaan
Sami S
Ensimmäinen ryhmä on niitä ihmisiä, jotka pitävät lapsen hankintaa luonnollisena osana perheen perustamista. Pitävät lapsesta huolta ja muistavat vielä lapsen syntymän jälkeen, että muitakin asioita on olemassa. Näitä ihmisiä kutsun vanhemmiksi.
Toinen ryhmä on jotain mitä en vain pysty käsittämään. Tai käsityskykyni kyllä pystyy käsittelemään tämän asian, mutta en vain ymmärrä mistä johtuu se muutos, millaiseksi nämä ihmiset muuttuvat lapsen syntymän jälkeen.
Näillä ihmisillä ei ole lapsen syntymän jälkeen muuta ajateltavaa kuin se lapsi. Ei puhuta muusta kuin siitä lapsesta. No hei, ymmärtäähän sen tietysti jos on ensimmäinen lapsi ja kaikki on ihmeellistä ja uutta. Jokaisen lapsen syntymän jälkeen sen ymmärtää, että vähän höösätään, mutta se kun ei sitten lopu lapsen kasvaessa. Kaikki puheenaiheet pyörivät sen pikku Pekka-Annukan ympärillä. Päivän suurin puiheenaihe on kuinka Pekka-Annukka on nyt syönyt jo perunaa ja kakkakin on jo ihan kiinteää, viis siitä mitä maailmalla tapahtuu kun Pekka-Annukan vauvamuskarituokio jaetaan seikkaperäisesti kohta kohdalta muiden ihmisten kanssa.
Samaisessa porukassa sikiää myös se lapsille lässyttäminen. Tiedätte varmaan kuinka rasittavaa on kuunnella sitä yhtä tyyppiä, joka on aina lapsensa kanssa siellä missä tekin ja puhuu lapselleen taukoamatta lässyttämällä. "No jokos sillä pikkupikkunöpösellä on nälkä, niiiiin. Ihan on jo nälkä äitin/isin pikkupikkunöpöskäisellä. Tuitui ja läpäläpä." No, kun käsitätte mistä puhun, niin miettikääpä sitten miltä siitä lapsesta tuntuu. Se joutuu kuuntelemaan tuota lätinää pahimmillaan murrosikään saakka, riippuen siitä kuinka pahan tartunnan sen vanhemmat ovat saaneet. Olen varma, että vauvat kostavat vanhemmilleen lässyttämisen sillä tavalla, että valvovat yöt.
Monet pitävät minua varmasti tässä vaiheessa aivan kamalana vanhempana, koska ajattelen näin. Mutta totuus on, että jos tämän perusteella pidät minua kamalana vanhempana, niin olet todennäköisesti itse yksi näistä hössöistä, joksi heitä kutsun. Kannattaa siis uhrata hetki itsetutkiskelulle. Nämä ihmiset nimittäin tunnistaa myös siitä, että heillä ei ole minkäänlaista huumorintajua mitä tulee lapsista vitsailuun. Tämä on todistettu. Eräässä juhlatilaisuudessa minulta kysyttiin, että mitä lapseni haluavat syödä. Sanoin, että eivät mitään, söivät juuri viikko sitten. Osa ihmisistä nauroi tuolle jutulle, mutta huomasin muutaman äidin puristavan lapsiaan tiukemmin rintaansa vasten ja tuijottavan minua melko halveksuvasti. En voi moittia niiden ihmisten huumorintajua, jotka nauroivat, koska itselläni on selkeästi vähintäänkin yhtä mauton huumorintaju, mutta tulipa varmistettua muutama hössö tuttavapiiristä.
Seuraavaan kertaan
Sami S
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Pelastuseläin ja rivien välit mainoksissa.
Sain tänä aamuna jotain sellaista, jota jokaisen ihmisen tulisi saada kokea. Koin hämmästyttävän pelastuksen eläinystävältä. Valotan tilannetta hieman. Olin eilen firman pikkujouluissa ja yövyin hotellissa. Luonnollisesti antauduin pikkujouluhin tilaisuuden vaatimalla hartaudella, ja tuo suuri hartauksellisuus oli saanut tuotettua minulle aamuksi melko kehnon olotilan.
Pienen epävarmuuden saattelemana menin hotellin alakertaan, jonne aamiainen oli katettu. Vapisevin silmin (hämmästyin aidosti sitä kuinka silmät voivatkaan vapista) kävin katseellani läpi kattausta. Tunsin olevani hukassa ja mieleni teki jo palata takaisin, mutta sitten se ilmestyi minulle. Pelastukseni ja armahtajani. Pekoni.
Noutopöydässä oli iso astia täynnä ihanaa, rapeaksi paistettua pekonia. En muista milloin olisin viimeksi katsonut ruokaa, hymyillyt samaan aikaan kun suuri liikutus valtaa minut ja tunnen suurta rakkautta. Se oli varmasti verrattavissa hengelliseen kokemukseen. Pakahtuva tunne rinnassani saattoi myös tosin olla esiin pyrkivä sydäninfarkti, koska rankan illan/yön jälkeen suuret tunteet pistävät sydämen hakkamaan normaalia kovemmin ja toisinaan seuraukset voivat olla dramaattisia.
Rakkauteni pekoniin johdatti minut pöytään ja annoin hetken viedä. Syödessäni ajatukset veivät kuitenkin väistämättä viime aikaisiin uutisiin siitä, kuinka huonoissa oloissa jotkut ihmiset kasvattavat pekoniaan. Ihmisten pitäisi kunnioittaa enemmän luontoa ja luontokappaleita, etenkin eläimiä joista elantonsa hankkivat, kuten lehmät, kanat ja pekoni. Aina vain tuijotetaan omaan napaan ja mennään siitä mistä aita on matalin. Hävetkää siis kaikki eläinten kaltoinkohtelijat ja muut rienaajat, jotka häpäisette pekonin, se on pyhä eläin!
Pidän mainoksista paljon. Jopa niin paljon, että toivon joskus voivani työskennellä niiden parissa täysipäiväisesti. Etenkin televisiomainokset herättävät minussa vahvoja tunteita. Puolesta ja vastaan. Toisinaan sattuu myös hyviä tarinoita vastaan ja tällainen oivallus iski verkkokalvoilleni hetki sitten. Kyseessä on RAY:n mainos, jossa muistutellaan ihmisiä siitä, että annetaan hyvän kiertää. Joopa joo, tästä saisi viime aikaisten uutisten valossa hienon poliittisen kannanoton tässäkin blogissa, mutta nyt oli ajatukset toisaalla.
Mainoksessa mies auttaa rattaita työntävää naista nostamaan rattaat kadulle rappusista. Nainen puolestaan auttaa miestä, jonka ostokset tippuvat maahan. Ja tässä ensimmäinen kohta. Oletteko IKINÄ nähneet, että jollakin olisi oikeasti rohkeutta mennä laittamaan sormiaan toisten ihmisten ostoksiin? Kuitenkin tämä mies, jonka eväkset ovat epäonnisesti levinneet pitkin katuja, ajaa keräämisepisodin jälkeen autolla ja pysähtyy suojatien eteen päästäen pyöräilijän ylittämään kadun. Pyöräilijä puolestaan ojentaa leikkivälle tytölle hulavanteen ja tyttö kävelee mummonsa kanssa tummahipiäisen katusoittajan ohi. Tähän kohtaan kaikki kulminoitui ja mainoksen sanoma oli selvä. Nimittäin mitä seuraavaksi tapahtui mainoksessa oli jälleen niitä hetkiä kun tajuaa löytäneensä jotain suurta ja ennen näkemätöntä. Mummo heittää kolikoita miehen kitaralaukkuun. Aijaa? Siinäkö se oli? Mitä sitten?
No sitä sitten, että mainoksessahan vihjataan selvästi, kuinka suomalaiset auttavat toisiaan, mutta loppujen lopuksi vanhusten eläkerahat kilahtavat ulkomaalaisten katumuusikoiden taskuun.
Okei. Ajatus saattoi olla kaukaa haettu, mutta se tuntui sillä hetkellä niin kovin selvältä. Tällä hetkellä en kuitenkaan tunne omaa oloani kovin selväksi. Nukkuminen voisi olla nyt hyvä vaihtoehto, ennenkuin aiheutan lisää pahennusta.
Kiitos ja anteeks.
Sami S
Pienen epävarmuuden saattelemana menin hotellin alakertaan, jonne aamiainen oli katettu. Vapisevin silmin (hämmästyin aidosti sitä kuinka silmät voivatkaan vapista) kävin katseellani läpi kattausta. Tunsin olevani hukassa ja mieleni teki jo palata takaisin, mutta sitten se ilmestyi minulle. Pelastukseni ja armahtajani. Pekoni.
Noutopöydässä oli iso astia täynnä ihanaa, rapeaksi paistettua pekonia. En muista milloin olisin viimeksi katsonut ruokaa, hymyillyt samaan aikaan kun suuri liikutus valtaa minut ja tunnen suurta rakkautta. Se oli varmasti verrattavissa hengelliseen kokemukseen. Pakahtuva tunne rinnassani saattoi myös tosin olla esiin pyrkivä sydäninfarkti, koska rankan illan/yön jälkeen suuret tunteet pistävät sydämen hakkamaan normaalia kovemmin ja toisinaan seuraukset voivat olla dramaattisia.
Rakkauteni pekoniin johdatti minut pöytään ja annoin hetken viedä. Syödessäni ajatukset veivät kuitenkin väistämättä viime aikaisiin uutisiin siitä, kuinka huonoissa oloissa jotkut ihmiset kasvattavat pekoniaan. Ihmisten pitäisi kunnioittaa enemmän luontoa ja luontokappaleita, etenkin eläimiä joista elantonsa hankkivat, kuten lehmät, kanat ja pekoni. Aina vain tuijotetaan omaan napaan ja mennään siitä mistä aita on matalin. Hävetkää siis kaikki eläinten kaltoinkohtelijat ja muut rienaajat, jotka häpäisette pekonin, se on pyhä eläin!
Pidän mainoksista paljon. Jopa niin paljon, että toivon joskus voivani työskennellä niiden parissa täysipäiväisesti. Etenkin televisiomainokset herättävät minussa vahvoja tunteita. Puolesta ja vastaan. Toisinaan sattuu myös hyviä tarinoita vastaan ja tällainen oivallus iski verkkokalvoilleni hetki sitten. Kyseessä on RAY:n mainos, jossa muistutellaan ihmisiä siitä, että annetaan hyvän kiertää. Joopa joo, tästä saisi viime aikaisten uutisten valossa hienon poliittisen kannanoton tässäkin blogissa, mutta nyt oli ajatukset toisaalla.
Mainoksessa mies auttaa rattaita työntävää naista nostamaan rattaat kadulle rappusista. Nainen puolestaan auttaa miestä, jonka ostokset tippuvat maahan. Ja tässä ensimmäinen kohta. Oletteko IKINÄ nähneet, että jollakin olisi oikeasti rohkeutta mennä laittamaan sormiaan toisten ihmisten ostoksiin? Kuitenkin tämä mies, jonka eväkset ovat epäonnisesti levinneet pitkin katuja, ajaa keräämisepisodin jälkeen autolla ja pysähtyy suojatien eteen päästäen pyöräilijän ylittämään kadun. Pyöräilijä puolestaan ojentaa leikkivälle tytölle hulavanteen ja tyttö kävelee mummonsa kanssa tummahipiäisen katusoittajan ohi. Tähän kohtaan kaikki kulminoitui ja mainoksen sanoma oli selvä. Nimittäin mitä seuraavaksi tapahtui mainoksessa oli jälleen niitä hetkiä kun tajuaa löytäneensä jotain suurta ja ennen näkemätöntä. Mummo heittää kolikoita miehen kitaralaukkuun. Aijaa? Siinäkö se oli? Mitä sitten?
No sitä sitten, että mainoksessahan vihjataan selvästi, kuinka suomalaiset auttavat toisiaan, mutta loppujen lopuksi vanhusten eläkerahat kilahtavat ulkomaalaisten katumuusikoiden taskuun.
Okei. Ajatus saattoi olla kaukaa haettu, mutta se tuntui sillä hetkellä niin kovin selvältä. Tällä hetkellä en kuitenkaan tunne omaa oloani kovin selväksi. Nukkuminen voisi olla nyt hyvä vaihtoehto, ennenkuin aiheutan lisää pahennusta.
Kiitos ja anteeks.
Sami S
torstai 10. joulukuuta 2009
Alienien parkkeeraustaito ja tuppeensahatut koivut
Hah! Luulit varmasti, että siinä se nähtiin. Jätkä lupailee kirjoittaa, mutta siihen se jää. Vaan eipäs jäänyt. Olen jo saanut runsaasti ihailijapostia ( kiitos Jenni) ja tämä kannustaa minua jatkamaan.
Tämä päivä on ollut kokonaisuudessan hyvin sekava. Johtunee siitä, että kävin taas aamulenkillä kuuden aikaan ja koko elimistö oli sen takia shokissa iltapäivään saakka. Jostain syystä mieltäni on tänään vaivannut lentävät lautaset ja niiden miehistö. Törmäsin jokin aika sitten YouTubessa videoryppääseen jossa oli toinen toistaan ihmeellisimpiä tarinoita maahan törmänneistä UFOista. Kaikki nämä videot saivat minut ajattelemaan, että UFO miehet (tai henkilöt, en tiedä onko niillä varsinaisesti samanlaisia sukupuolimääritteitä kuin meillä ihmisapinoilla) ovat aivan järjettömän huonoja kuskeja. Kaikissa tarinoissa sama lopputulos. Ensin lähdetään joltain vieraalta planeetalta ja pujotellaan asteroidien välissä, sitten selvitään maan ilmakehästä ja kun yritetään parkkeerata niin silloin viimeistään rysähtää. Luulisi tyyppien, ketkä matkaavat tähtien välillä, kehittäneen jonkinlaisen parkkiavustajan tai törmäyksenestäjän. Volvoissakin on sellaiset, eikä niillä voi edes ajaa kuuhun.
Samoissa videoissa oli pätkä vangitusta alienista. Hämmästyttää se yhtenäinen piirre, että en ole yhdessäkään videossa nähnyt näillä avaruushäisikillä housuja. Liberaalia porukkaa. Tuumailin myös, että ne kun ovat älyllisesti niin paljon edellä meitä, niin eivät kuitenkaan osaa housuja käyttä. Ilmeisesti satutin jotain asialle omistautunutta arkaan paikkaan ja sain kommentin, että määritelläänkö älykkyys sillä, että käyttää housuja. Vastasin, että ei mutta ainakin pysyy paikat lämpimänä. Toinen kommentti tuli välittömästi perään. Kommentoija oli sitä mieltä, että koirat ovat todistetusti älykkäitä eivätkä nekään käytä housuja. Tyydyin vastaamaan kommenttiin oheisella kuvalla.
Tykkään muuten puhua politiikasta. Minusta tulisi loistava poliitikko, koska en ymmärrä siitä mitään ja silti tykkään puhua siitä. Minä en oikein pidä demareista ja muista vassareista. Aina kun näen Jutta Urpilaisen naaman, niin minua alkaa oksettaa. En kuulu minkään puolueen listoille, mutta täytyy sanoa, että eilen (päivämäärä ehti vaihtua kirjoittaessa, joten tämä on jo tämän päivän juttuja.) julkaistu tieto julkisen sanan neuvoston päätöksestä YLEn silminäkijä ohjelma vastaan Vanhasen tuppeensahatut koivut oli mielestäni epäreilu. Onko se nyt sitten niin, ettei kenenkään tarvitse olla 100% rehellinen, kunhan on riitävän rehellinen että asian voidaan olettaa olleen niin. Toisaalta voisin itse soveltaa tapausta hyväkseni esimerkiksi töissä. Minä väitän, että olin koko päivän työpaikalla, enkä lähtenyt kahta tuntia aiemmin oluelle. Minulla on myös todistaja tälle, mutta lähdesuoja estää minua paljastamasta henkilöä. Lisäksi tieto ei ole ihan sataprosenttisesti totta, mutta riittävän totta, että näin voidaan olettaa olleen. Helppoa on tästä lähtien kaljalla käynti kesken työpäivän.
Ajattelin käydä tänään etsimässä järven rannalta, joka on työpaikkani vieressä, pieniä pyöreitä kiviä. En tosin käynyt, mutta suunnitelma oli seuraava. Pakkaisin kivet sitten sellaiseen pieneen pussiin, jonka laittaisin taskuuni. Sen jälkeen hyppäisin Micran rattiin ja etsisin käsiini Pekka Poudan ja heittelisin sitä niillä pienillä kivillä. En ole varsinaisesti talvi-ihminen, mutta alkaa hiljalleen jo kypsyttää tämä jatkuva pimeys. Eihän se ole Pekan vika, että lunta ei sada, sen ymmärrän. Pekka vaan hehkutti säätiedotteessa, että nyt sitten sitä lunta sataa. No eipä satanut ja on pimeää edelleen! Vai oliko tämäkin taas näitä median juonia, että ei se asia nyt ihan 100% totta ollut, mutta riittävän totta, että niin voidaan olettaa.
Olen jo hieman väsynyt ja niin ovat juttunikin, joten lopetan tältä ja eiliseltä päivältä tähän ja annan lahjakkaampien jatkaa.
Piis aut!
Sami S
Tämä päivä on ollut kokonaisuudessan hyvin sekava. Johtunee siitä, että kävin taas aamulenkillä kuuden aikaan ja koko elimistö oli sen takia shokissa iltapäivään saakka. Jostain syystä mieltäni on tänään vaivannut lentävät lautaset ja niiden miehistö. Törmäsin jokin aika sitten YouTubessa videoryppääseen jossa oli toinen toistaan ihmeellisimpiä tarinoita maahan törmänneistä UFOista. Kaikki nämä videot saivat minut ajattelemaan, että UFO miehet (tai henkilöt, en tiedä onko niillä varsinaisesti samanlaisia sukupuolimääritteitä kuin meillä ihmisapinoilla) ovat aivan järjettömän huonoja kuskeja. Kaikissa tarinoissa sama lopputulos. Ensin lähdetään joltain vieraalta planeetalta ja pujotellaan asteroidien välissä, sitten selvitään maan ilmakehästä ja kun yritetään parkkeerata niin silloin viimeistään rysähtää. Luulisi tyyppien, ketkä matkaavat tähtien välillä, kehittäneen jonkinlaisen parkkiavustajan tai törmäyksenestäjän. Volvoissakin on sellaiset, eikä niillä voi edes ajaa kuuhun.
Samoissa videoissa oli pätkä vangitusta alienista. Hämmästyttää se yhtenäinen piirre, että en ole yhdessäkään videossa nähnyt näillä avaruushäisikillä housuja. Liberaalia porukkaa. Tuumailin myös, että ne kun ovat älyllisesti niin paljon edellä meitä, niin eivät kuitenkaan osaa housuja käyttä. Ilmeisesti satutin jotain asialle omistautunutta arkaan paikkaan ja sain kommentin, että määritelläänkö älykkyys sillä, että käyttää housuja. Vastasin, että ei mutta ainakin pysyy paikat lämpimänä. Toinen kommentti tuli välittömästi perään. Kommentoija oli sitä mieltä, että koirat ovat todistetusti älykkäitä eivätkä nekään käytä housuja. Tyydyin vastaamaan kommenttiin oheisella kuvalla.
Tykkään muuten puhua politiikasta. Minusta tulisi loistava poliitikko, koska en ymmärrä siitä mitään ja silti tykkään puhua siitä. Minä en oikein pidä demareista ja muista vassareista. Aina kun näen Jutta Urpilaisen naaman, niin minua alkaa oksettaa. En kuulu minkään puolueen listoille, mutta täytyy sanoa, että eilen (päivämäärä ehti vaihtua kirjoittaessa, joten tämä on jo tämän päivän juttuja.) julkaistu tieto julkisen sanan neuvoston päätöksestä YLEn silminäkijä ohjelma vastaan Vanhasen tuppeensahatut koivut oli mielestäni epäreilu. Onko se nyt sitten niin, ettei kenenkään tarvitse olla 100% rehellinen, kunhan on riitävän rehellinen että asian voidaan olettaa olleen niin. Toisaalta voisin itse soveltaa tapausta hyväkseni esimerkiksi töissä. Minä väitän, että olin koko päivän työpaikalla, enkä lähtenyt kahta tuntia aiemmin oluelle. Minulla on myös todistaja tälle, mutta lähdesuoja estää minua paljastamasta henkilöä. Lisäksi tieto ei ole ihan sataprosenttisesti totta, mutta riittävän totta, että näin voidaan olettaa olleen. Helppoa on tästä lähtien kaljalla käynti kesken työpäivän.
Ajattelin käydä tänään etsimässä järven rannalta, joka on työpaikkani vieressä, pieniä pyöreitä kiviä. En tosin käynyt, mutta suunnitelma oli seuraava. Pakkaisin kivet sitten sellaiseen pieneen pussiin, jonka laittaisin taskuuni. Sen jälkeen hyppäisin Micran rattiin ja etsisin käsiini Pekka Poudan ja heittelisin sitä niillä pienillä kivillä. En ole varsinaisesti talvi-ihminen, mutta alkaa hiljalleen jo kypsyttää tämä jatkuva pimeys. Eihän se ole Pekan vika, että lunta ei sada, sen ymmärrän. Pekka vaan hehkutti säätiedotteessa, että nyt sitten sitä lunta sataa. No eipä satanut ja on pimeää edelleen! Vai oliko tämäkin taas näitä median juonia, että ei se asia nyt ihan 100% totta ollut, mutta riittävän totta, että niin voidaan olettaa.
Olen jo hieman väsynyt ja niin ovat juttunikin, joten lopetan tältä ja eiliseltä päivältä tähän ja annan lahjakkaampien jatkaa.
Piis aut!
Sami S
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Tervehdys
Mietin pitkään, miksi alkaisin pitämään blogia. Aloin kuitenkin hiljalleen huomata, että maailmassa on niin julmetusti asioita jotka minua ärsyttävät, ihmetyttävät tai muuten vain saavat ajattelemaan, että minun on pakko jakaa ne ajatukset muiden kanssa. Pitivätpä muut siitä tai eivät, ei sinällään ole minun ongelma. Ja hei, jos alkaa liikaa ärsyttämään, niin ala vaikka kirjoittaa siitä blogia!
Tulen siis tässä blogissa raottamaan ovia ja ikkunoita omaan tylsähköön, mutta pitkäveteiseen elämääni sekä sen moninaisiin ihmeisiin. Mainittakoon vielä, että tulen myös puhumaan raskaudesta koska vaimoni odottaa meidän neljättä lasta. Ja huom, vaimoni odottaa. En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka puhuvat tyyliin: "Me olemme raskaana." Jos olen oikein ymmärtänyt, niin mies ei voi olla raskaana, ei ainakaan niin että nainen olisi saattanut miehen siunattuun tilaan. Moni saattaisi tosin mahani nähdessään luulla, että odotan lasta, mutten vaan ymmärrä tuota järjetöntä imellystä ja hössötystä lapsen ympärillä. Älkää käsittäkö väärin. Vauvat on suloisia otuksia ja odottaminen on isänkin mielestä jännää aikaa. Lapset ovat kaiken kaikkiaan kivoja ja elämän suola arjen avohaavoissa, oikea ihme elämässä, mutta raskaudesta ja siihen liittyvistä asioista on onnistuttu luomaan markkinavoimien käsissä jotain aivan käsittämätöntä.
Tarkoituksenani on, että saisin joka päivä kirjoitettua tänne jotain. En sillä, että joku sitä odottaisi vaan siksi, että elämässä pitää olla haasteita. Oikea syy on se, että pyrin tällä blogilla välttämään mielialalääkityksen ja pitämään mielenterveyteni jotakuinkin oikeilla raiteilla. Tiedän, että moni perheellinen työssäkäyvä ymmärtää täysin mitä ajan takaa. Lapsettomat sinkut ovat autuaan onnellisia.
Tartun hyvin usein yksittäisiin sanoihin ja jään ihmettelemään, että miksi joku sana on ja miksi se tarkoittaa sitä mitä se tarkoittaa. Esimerkiksi tuo lapsettomat. Onko sen vastine sitten lapselliset? Lapsettomat ja lapselliset ihmiset. Itse olen ainakin jälkimmäinen kaikissa sen sanan merkityksissä, joten pitäkää hatustanne kiinni kun luette kirjoituksiani. Aivan sama onko teillä hattuja vai ei. Jos ei ole, niin ostakaa sellainen ja käyttäkää sitä kun luette juttujani, että voitte pitää siitä kiinni. Tulen räjäyttämään tajuntanne niin monilla erilaisilla keinoilla, ettei niitä voi päihittää parhaatkaan psykoaktiiviset substanssit tai lapsuudessanne verkkokalvoillenne palanut kuva siitä kun näitte vanhempanne yhtymässä toisiinsa. Aion hämmästyttää teitä itsestäänselvyyksillä kerta toisensa perään ja tulen toistamaan itseäni useammin kuin urheiluselostaja tennisottelussa.
Ensi kertaan.
Sami S
Tulen siis tässä blogissa raottamaan ovia ja ikkunoita omaan tylsähköön, mutta pitkäveteiseen elämääni sekä sen moninaisiin ihmeisiin. Mainittakoon vielä, että tulen myös puhumaan raskaudesta koska vaimoni odottaa meidän neljättä lasta. Ja huom, vaimoni odottaa. En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka puhuvat tyyliin: "Me olemme raskaana." Jos olen oikein ymmärtänyt, niin mies ei voi olla raskaana, ei ainakaan niin että nainen olisi saattanut miehen siunattuun tilaan. Moni saattaisi tosin mahani nähdessään luulla, että odotan lasta, mutten vaan ymmärrä tuota järjetöntä imellystä ja hössötystä lapsen ympärillä. Älkää käsittäkö väärin. Vauvat on suloisia otuksia ja odottaminen on isänkin mielestä jännää aikaa. Lapset ovat kaiken kaikkiaan kivoja ja elämän suola arjen avohaavoissa, oikea ihme elämässä, mutta raskaudesta ja siihen liittyvistä asioista on onnistuttu luomaan markkinavoimien käsissä jotain aivan käsittämätöntä.
Tarkoituksenani on, että saisin joka päivä kirjoitettua tänne jotain. En sillä, että joku sitä odottaisi vaan siksi, että elämässä pitää olla haasteita. Oikea syy on se, että pyrin tällä blogilla välttämään mielialalääkityksen ja pitämään mielenterveyteni jotakuinkin oikeilla raiteilla. Tiedän, että moni perheellinen työssäkäyvä ymmärtää täysin mitä ajan takaa. Lapsettomat sinkut ovat autuaan onnellisia.
Tartun hyvin usein yksittäisiin sanoihin ja jään ihmettelemään, että miksi joku sana on ja miksi se tarkoittaa sitä mitä se tarkoittaa. Esimerkiksi tuo lapsettomat. Onko sen vastine sitten lapselliset? Lapsettomat ja lapselliset ihmiset. Itse olen ainakin jälkimmäinen kaikissa sen sanan merkityksissä, joten pitäkää hatustanne kiinni kun luette kirjoituksiani. Aivan sama onko teillä hattuja vai ei. Jos ei ole, niin ostakaa sellainen ja käyttäkää sitä kun luette juttujani, että voitte pitää siitä kiinni. Tulen räjäyttämään tajuntanne niin monilla erilaisilla keinoilla, ettei niitä voi päihittää parhaatkaan psykoaktiiviset substanssit tai lapsuudessanne verkkokalvoillenne palanut kuva siitä kun näitte vanhempanne yhtymässä toisiinsa. Aion hämmästyttää teitä itsestäänselvyyksillä kerta toisensa perään ja tulen toistamaan itseäni useammin kuin urheiluselostaja tennisottelussa.
Ensi kertaan.
Sami S
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)