Suomi on hassu maa. Monellakin tapaa, mutta erityisesti kielen suhteen. Täällä puhutaan joskus niin omituisia asioita, etten ole missään muussa maassa kuullut puhuttavan vastaavasti. Yksi sellainen lausahdus, joka kerta toisensa jälkeen saa minut hymähtämään ja samalla hämmentymään on se kun puhutaan seksin harrastamisesta. Juu, minä olen luvannut itselleni, että pyrin pysymään jutuissani navan yläpuolella, koska alapuolella olevat jutut on vaan liian helppoja. Ja sitä paitsi siellä haisee, jos ei ole käynyt pesulla tai vaihtanut alushousuja riittävän usein. Tämä lausahdus on kuitenkin vaivannut hiuksetonta päätäni jo niin kauan, että pakko päästää se ulos systeemistä ja pohdiskella lähes ääneen.
Mistä tulee tämä termi? Kuka sen keksi? Eihän kukaan esimerkiksi kerro työhakemuksessaan, että "olen tenniskerhon varainhoitaja ja sen lisäksi harrastan pyöräilyä, luonnossa liikkumista ja seksiä." Tai jos joku laittaakin, niin voi olla ettei työtä sitten heru. Tai sitten heruu. Silkasta rehellisyydestä. Enkä usko, että tuota sanontaa on kovin pitkään käytetty. Kovin on hankalaa kuvitella vaikkapa suomalaisia maaseudun ihmisiä silloin kun kaikki oli vielä mustavalkoista ja aina keskikesä, kuten elokuvissa, tulevan pellolta viikatteet olalla kotiin. Siinä sitten ensin miehet vielä leikkisästi painivat pihalla ja naiset katsovat sillä tavalla vienosti hymyillen niitä miehiä. Sitten menevät tupaan kahville ja pullan päälle toteaa talon isäntä, että jospa lähdettäisiin eukko harrastamaan seksiä. Ei toimi. Siinä on varmasti ollut ronskimmat otteet ja ei ole mitään ehditty harrastamaan. Suoraa toimintaa ollut. Kyllä tämä on ihan nykypäivän juttu.
Suomi on suorittajien maa. Kaikkea pitää tehdä suunnittellusti ja niin, että valitussa asiassa voi edetä ynnä tulla hetikohta paremmaksi kuin naapuri. Ehkäpä siinä on jotain perua tälle kovalle harrastamiselle ja yhdessä puuhailulle. Sitten tietysti pitää muistaa kuinka Suomi on järjestöjen ja yhdistysten luvattu maa. Jokaiselle toiminnolle on ihan varmasti olemassa oma yhdistys, joka kerää kaikki samanmieliset yhteen jakamaan kokemuksia ja siellä taputellaan sitten toisia olalle, että hyvin tehty taas. Jatka samaan malliin, niin saat viirin syyskokouksessa ja lahjakortin lähikauppaan. Koska siis perustetaan ensimmäinen seksin harrastajien yhdistys? Se on vain ajan kysymys ja sen olisi parempi tapahtua nopeasti, koska muuten homma menee ihan villiksi, kun ei ole lajin kattojärjestöä vahtimassa harrastajien etuja. Paikallisyhdistykset sitten vaan pystyyn, kun on ensin Suomen seksin harrastajat ry perustettu. Sinne menevät sitten kaikki paikallisyhdistykset, kuten Lieksan Läiskäys, Kuopion Kellistys, Nurmon Nykäsy ja Hämeenlinnan Huokaus, saman katon alle ja ovat tyytyväisiä kun on viimein oma seura ja järjestö. Ei tarvitse enää turvattomana harrastaa ja leirejäkin päästään jo järjestämään. Ja eikäpähän se voi jäädä vain harrastelija-asteelle. Pakkohan se on siitäkin kilpailulaji tehdä. Sitten kisataan ruotsalaisten kanssa, että kuka on tässäkin parempi. Keksitään puolin ja toisin ivallisia vitsejä ja vähätellään naapurin mies- tai naiskuntoa. Hulluksihan se menee, kuten aina tässä maassa, kun on kansanurheilusta kyse.
maanantai 28. lokakuuta 2013
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Ei kai taas...
Ajattelin tehdä TAAS paluun. Olen vähän kuin se menneiden vuosien rock-yhtye, joka on tehnyt jäähyväiskeikkoja jo kolmekymmentä vuotta. Ja comeback -kiertueita vähintään yhtä monta.
Minulla ei vieläkään ole mitään järkevää sanottavaa. Lähinnä puran vain omaa mieltäni tänne. Tarjolla siis satunnaisella menestyksellä ja varmalla epävarmuudella täysin luokatonta tajunnanvirtaa. Ei kritiikkiä, ei sensuuria, ei järkeä. Siinä kolmen ein mottoni. Ole hyvä, kiitos ja anteeksi.
Kuljin tänään taas pitkästä aikaa julkisilla kulkuvälineillä. Junassa matkustaminen on ihan hauskaa, vaikkakin penkit on suunniteltu luultavasti lapsille. Ei tällainen roikale, kuin allekirjoittanut, mahdu yhdelle penkille. Vai olisiko aika pudottaa painoa? Junalla matkustaminen on myös miellyttävän suoraviivaista. Se menee kuin saksalainen sotilas eteenpäin, ilman turhia aikailuja ja koukkimisia. Bussi sen sijaan on kuin japanilainen turisti, jonka on pakko kiertää joka ikinen kohde ja ihmetellä tyhjänpäiten jollain levikkeellä tai Liperin ainoan huoltoaseman pihalla. Linja-autossa matkustaminen on kerrassaan kaameaa. Ehkä kaupungissa linja-autolla pystyy kulkemaan helpommin, koska bussissa vietetty aika on melko lyhyt ja vierustoveri yleensä pitää suunsa kiinni, ellei sitten olla savossa. Erityisen kaameaa busseilu on täällä maaseudulla, jossa kuljetaan pitkiä välimatkoja ja toisinaan matkan pituus tuntuu ikuisuudelta. Etenkin jos vieressä, tai vielä pahempaa takana, istuu kammoittava kanssamatkustaja. Itselle tämä on ollut busseilun arkea, kun vielä käytin julkisia enemmän. Joka ikinen kerta, kun olen matkaillut bussilla, vieressäni istuu joko joku liian puhelias vanhus, jolle tuntuu olevan mahdotonta istua viittä minuuttia puhumatta säästä. Toinen vaihtoehto on vanhus, joka on menossa kiusaamaan lapsiaan ja muita sukulaisia ja se on laittanut sitä parhvyymijä oikein reilulla kädellä. Sillä tavalla reilulla kädellä, että se orastava kalman haju peittyy sinne alle. Sininen tai violetti permanentti on piilotettu ruskean baskerin alle ja käsilaukussa rapisee pussillinen eukalyptuskarkkeja. Sinällään melko harmiton naapuri, mutta se hajuveden määrä. Sitä on niin paljon, ettei tarvitse hajuaistia tietääkseen mitä aromaatteja sen tekemisessä on käytetty kun maku puskee suuhun väkisinkin. Ja silmistä valuu vesi. Ja minulla ei siis ole mitään erityistä vanhuksia vastaan. Vanhukset on ihan hauskoja ja joskus meistäkin kai tulee sellaisia. Tosin olen melko varma, että nykypäivän vanhukset ja tulevaisuuden vanhukset on ihan tyystin erilaisia. Tulevaisuuden vanhukset on kaikki tyylikkäitä, aktiivisia ja iloisia. Ne ei pelaa bingoa, vaan kokoontuu keskiviikkoisin ostarille pelaamaan vanhoilla iPhoneillaan Angrybirdsejä ja Twiittailemaan. Sitten nuoret nauraa niille, että kattokaa noita. Ihan vanhoja kaikki. Mutta se kolmas kauhunaapuri on matkapahoinvoiva lapsi, joka on pakotettu lomamatkalle tädin luokse, koska vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa. Eli joko vireilllä on avioero tai sitten tehdään pikkusisaruksia. Kuitenkin se lapsi, joka on pakon edestä istutettu siihen penkkiin, katsoo kalpeana eteensä silmämollukat suurina ja suu on ohuena viivana. Sitten se yrittää syödä eväsleipäänsä johon äiti on laittanut meetvurstia ja juusto on sillain inhasti sulanut sellaiseksi mähmäksi siihen päälle. Samalla se syödessään yrittää lukea sitä ikivanhaa Aku Ankan taskukirjaa, jonka otti matkaviihdykkeeksi kun ei hädissään muuta keksinyt. Leivän painikkeena on muovisessa taskumatissa lämmintä, laihaa sekamehua ja samassa hetkessä kun se siitä pullosta hörppää niin taittuu kamelin selkä ja huono olo vie voiton. Se oksentaa ne eväsleipänsä, aamupalan, eilisen iltapalan ja äidin antamat pahoinvointilääkkeet siihen Aku Ankan taskukirjalle mehukiisseli nenästä turskuten. Surkean näköisenä se sitten hilautuu ensin kuskin luo, joka äkäisenä ohjeistaa lasta menemään vessaan siistiytymään. Samalla reissulla kuitenkin levittää sitä mahahapon kyllästämää evästään pitkin bussin lattiaa ja loppumatkan auton täyttää mädän kananmunan, meetvurstin ja sapen haju. Että kivaa matkaa sulle, enää 600km jäljellä.
lauantai 5. helmikuuta 2011
Superrikollisten työpaikkailmoitukset ja maailmanvalloituksen piilokustannukset.
Hei taas.
Olen viettänyt melkoisen tovin hiljaisempaa elämää tämän blogin kanssa. Monet tuhansista lukijoistani ovat jo varmasti ennättäneet huokaista helpotuksesta, kun elämää ei enää pilaa hieman katkeroitunut varhaiskeski-ikäinen savolaismies joutavilla höpötyksillään. No, nyt kun olette huokaisseet, niin vetäkääpä ilmaa keuhkoihinne, koska seuraavaan huokaukseen saattaa olla aikaa. Olen vakaasti päättänyt aloittaa jälleen tämän mainion julkaisuvälineen käytön ja aseenani minulla on repullinen uusia latteuksia ja elämän ihmeitä.
SubTv on jälleen lähtenyt pyörittämään kaksikymmentä vuotta sitten loppuun kuluneita 007-elokuvia. Näillä elokuvilla on oma katsojakuntansa, joka vuodesta toiseen jaksaa katsoa Bondina toimivien konkareiden naisten kaatoa ja miesten tainnuttamista judoiskuilla. *tirsk* (KAIKKI tietää, että judo on kuin painia, mutta ei homolla tavalla. Ja judossa ei siis lyödä.) No satuin kuitenkin katsomaan Elät vain kahdesti-leffaa ja kaiken sen myskin tuoksuisen ajojahdin keskellä huomasin, kuinka suuri joukko apureita (engl. Henchmen) superrikollisella on.
Tästä heräsi kysymys. Kuinka se superrikollinen on saanut rekrytoitua noin suuren määrän apureita? Olen itse työskennellyt soittolan esimiehenä ja siihenkin työhön (puhelinmyynti) oli äärettömän vaikeaa saada hyviä työntekijöitä, niin kuinka sitten superroiston (käytän jatkossa lyhennettä SR) apuriksi ilkeisiin juoniin.
Pitääkö SR tietyin väliajoin infotilaisuuksia paikallisessa työnvälitystoimistossa aiheena "Mahdollisuudet menestyä vaihtoehtoammatissa - uravalintana ilkeä apuri." Vai ilmoitetaanko työpaikoista paikallislehdissä ja markettien seinillä tyyliin:
"Otetaan palvelukseen apumies tai ilkeä apuri kansainväliseen rikollisjärjestöön.
Olemme työhömme vakavasti suhtautuva ja vakavarainen toimija ja haemme palvelukseemme tällä hetkellä 3000 apumiestä maailmanvalloitusaikeisiin.
Työtehtävät vaihtelevat pahaenteisen kuuloisesta puhelinäänestä aina haiden, joilla on laserase kiinnitettynä päähän, ruokkijaksi.
Tarjoamme kilpailukykyisen palkan työtehtävän mukaan ja rennon työporukan.
Luontaisetuina työterveyshuolto ja salaisen piilopaikan kuntosalin käyttömahdollisuus.
Työtehtäviin koulutetaan, koulutus työsuhteen alussa on palkatonta.
Osa työtehtävistä pitää sisällään melko todennäköisen kuolemanriskin. Leskistä pidetään huolta."
Varmaan siellä SR:n päämajassa on kokoajan hirveä kuhina käymässä, että kuinka saadaan lisää porukkaa meille, kun vaihtuvuus on karmea. Konsultteja on joka lähtöön neuvomassa ja headhunter firmoja käytetään, kun tarvitaan rivimiestä parempi tyyppi suunnittelemaan kataluuksia.
Eikä varmasti ole ilmaista tuollaisen porukan ylläpitäminen. Jos on varaa rakennuttaa ohjussiilo japaniin kraaterin sisään, niin pitäähän sinne pystyä kustantamaan henkilökunta ja tarvikkeet ym. Nopealla silmäyksellä kun katsoin ruutua, niin äkkiä pystyi päättelemään yhden hallin työntekijämääräksi helposti n. 500 miestä (tai naista, tasa-arvon vuoksi. Naisetkin osaavat olla ilkeitä.) Ja tuo määrä on varmasti vain murto-osa koko porukasta. Kaikille pitää tietysti maksaa palkka ja eihän apumiehet ole mitään ilman yhteensointuvia työhaalareita.
Tuollaisen porukan ruokkiminen käy myös varmasti kukkaron päälle, elleivät sitten käy päivällä kotona syömässä ruokatunnilla jos asuvat pyöräilymatkan päässä salaisesta piilopaikasta. Kallista on maailmanvalloitus, kun kaikki maksaa.
SR (muistat varmaan, että päätin käyttää superrikollisesta lyhennettä SR) ovat myös varsin pröystäilevää porukkaa ja tässä olisi kyllä selkeä säästön paikka, niin kustannuksia voisi siirtää henkilökunnan hyvinvointiin. Arvotaidetta seinillä ja design huonekaluja kallioon hakatun arvolukaalin mööbeleinä. Yleensä näillä SR:lla on vielä joku omituinen lemmikki tai useampi, tavallaan korostamassa sitä kieroutta tai eksentrisyyttä. Joku omituinen kissa tai altaallinen tappajamursuja jne. Halvemmalla pääsisi jos hankkisi kalusteet IKEAsta, sisustustaulut puolalaiselta opiskelijalta, joka myy itse piirtämiään lyijykynätöitä ja lemmikiksi vaikka kultainen noutaja. Ja jos haluaa, niin sen kultaisen noutajan voisi opettaa käskystä näyttämään hampaansa, niin olisi katu-uskottavampi. Paljosta voisi tinkiä, niin ei tarvitsisi olla niidenkään roistojen aina vaatimassa lunnaita, kun on omat rahat taas loppu.
Olen viettänyt melkoisen tovin hiljaisempaa elämää tämän blogin kanssa. Monet tuhansista lukijoistani ovat jo varmasti ennättäneet huokaista helpotuksesta, kun elämää ei enää pilaa hieman katkeroitunut varhaiskeski-ikäinen savolaismies joutavilla höpötyksillään. No, nyt kun olette huokaisseet, niin vetäkääpä ilmaa keuhkoihinne, koska seuraavaan huokaukseen saattaa olla aikaa. Olen vakaasti päättänyt aloittaa jälleen tämän mainion julkaisuvälineen käytön ja aseenani minulla on repullinen uusia latteuksia ja elämän ihmeitä.
SubTv on jälleen lähtenyt pyörittämään kaksikymmentä vuotta sitten loppuun kuluneita 007-elokuvia. Näillä elokuvilla on oma katsojakuntansa, joka vuodesta toiseen jaksaa katsoa Bondina toimivien konkareiden naisten kaatoa ja miesten tainnuttamista judoiskuilla. *tirsk* (KAIKKI tietää, että judo on kuin painia, mutta ei homolla tavalla. Ja judossa ei siis lyödä.) No satuin kuitenkin katsomaan Elät vain kahdesti-leffaa ja kaiken sen myskin tuoksuisen ajojahdin keskellä huomasin, kuinka suuri joukko apureita (engl. Henchmen) superrikollisella on.
Tästä heräsi kysymys. Kuinka se superrikollinen on saanut rekrytoitua noin suuren määrän apureita? Olen itse työskennellyt soittolan esimiehenä ja siihenkin työhön (puhelinmyynti) oli äärettömän vaikeaa saada hyviä työntekijöitä, niin kuinka sitten superroiston (käytän jatkossa lyhennettä SR) apuriksi ilkeisiin juoniin.
Pitääkö SR tietyin väliajoin infotilaisuuksia paikallisessa työnvälitystoimistossa aiheena "Mahdollisuudet menestyä vaihtoehtoammatissa - uravalintana ilkeä apuri." Vai ilmoitetaanko työpaikoista paikallislehdissä ja markettien seinillä tyyliin:
"Otetaan palvelukseen apumies tai ilkeä apuri kansainväliseen rikollisjärjestöön.
Olemme työhömme vakavasti suhtautuva ja vakavarainen toimija ja haemme palvelukseemme tällä hetkellä 3000 apumiestä maailmanvalloitusaikeisiin.
Työtehtävät vaihtelevat pahaenteisen kuuloisesta puhelinäänestä aina haiden, joilla on laserase kiinnitettynä päähän, ruokkijaksi.
Tarjoamme kilpailukykyisen palkan työtehtävän mukaan ja rennon työporukan.
Luontaisetuina työterveyshuolto ja salaisen piilopaikan kuntosalin käyttömahdollisuus.
Työtehtäviin koulutetaan, koulutus työsuhteen alussa on palkatonta.
Osa työtehtävistä pitää sisällään melko todennäköisen kuolemanriskin. Leskistä pidetään huolta."
Varmaan siellä SR:n päämajassa on kokoajan hirveä kuhina käymässä, että kuinka saadaan lisää porukkaa meille, kun vaihtuvuus on karmea. Konsultteja on joka lähtöön neuvomassa ja headhunter firmoja käytetään, kun tarvitaan rivimiestä parempi tyyppi suunnittelemaan kataluuksia.
Eikä varmasti ole ilmaista tuollaisen porukan ylläpitäminen. Jos on varaa rakennuttaa ohjussiilo japaniin kraaterin sisään, niin pitäähän sinne pystyä kustantamaan henkilökunta ja tarvikkeet ym. Nopealla silmäyksellä kun katsoin ruutua, niin äkkiä pystyi päättelemään yhden hallin työntekijämääräksi helposti n. 500 miestä (tai naista, tasa-arvon vuoksi. Naisetkin osaavat olla ilkeitä.) Ja tuo määrä on varmasti vain murto-osa koko porukasta. Kaikille pitää tietysti maksaa palkka ja eihän apumiehet ole mitään ilman yhteensointuvia työhaalareita.
Tuollaisen porukan ruokkiminen käy myös varmasti kukkaron päälle, elleivät sitten käy päivällä kotona syömässä ruokatunnilla jos asuvat pyöräilymatkan päässä salaisesta piilopaikasta. Kallista on maailmanvalloitus, kun kaikki maksaa.
SR (muistat varmaan, että päätin käyttää superrikollisesta lyhennettä SR) ovat myös varsin pröystäilevää porukkaa ja tässä olisi kyllä selkeä säästön paikka, niin kustannuksia voisi siirtää henkilökunnan hyvinvointiin. Arvotaidetta seinillä ja design huonekaluja kallioon hakatun arvolukaalin mööbeleinä. Yleensä näillä SR:lla on vielä joku omituinen lemmikki tai useampi, tavallaan korostamassa sitä kieroutta tai eksentrisyyttä. Joku omituinen kissa tai altaallinen tappajamursuja jne. Halvemmalla pääsisi jos hankkisi kalusteet IKEAsta, sisustustaulut puolalaiselta opiskelijalta, joka myy itse piirtämiään lyijykynätöitä ja lemmikiksi vaikka kultainen noutaja. Ja jos haluaa, niin sen kultaisen noutajan voisi opettaa käskystä näyttämään hampaansa, niin olisi katu-uskottavampi. Paljosta voisi tinkiä, niin ei tarvitsisi olla niidenkään roistojen aina vaatimassa lunnaita, kun on omat rahat taas loppu.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Kuinka en kirjoita raskaudesta ja autojen salattu alkuperä sekä tarkoitus.
Taisin uhota aiemmin, että kirjoittaisin blogiin jotain päivittäin. HAH! Ehkä kerran kuussa on realistisempi tavoite. Minun pitää kuulkaas tehdä töitäkin ja olla perheen kanssa, että en minä ehdi tänne kaiket päivät kirjoitella. Sitä paitsi on ollut niin olematonta tuo aivotoiminta koko kevään, ettei oikein mitään saa mistään irti.
Auringonpaisteen myötä on ilmeisesti myös ajattelutyö käynnistynyt uudestaan, olen myös juonut runsaasti piristäviä juomia viime aikoina.
Uhosin muuten myös sitä, että kirjoittaisin raskaudesta kun on tuo neljäs toukka tuloillaan. Söin sanani senkin suhteen, anteeksi. Totesin vaan, että sen aihealueen liiallinen ruotiminen saattaa olla vaarallista moneltakin kantilta. Ei sillä, että vaaroja pelkäisin. Ei suinkaan, pystyn tuijottamaan vaaraa sivusilmällä helposti. (Sanna, katsoin viimein sen agentti leffan joten tajuat tämän varmaan muita (kahta) lukijoita paremmin. Voiko sulkeiden sisällä muuten olla sulkeet muualla kuin matematiikan hämmentävissä kaavoissa?)
Koko raskaushomma kuitenkin on sellainen aihe, josta saa aikaan suuriakin mielenosoituksia. On silti ollut hienoa aikaa katsella mahan (lähinnä vaimoni) kasvamista ja kuvitella minkä näköinen napero sieltä sitten ulos tulee. Sen verran täytyy kyllä kuitenkin sanoa, että joillakin yksilöillä tämä raskausjuttu kyllä ampuu pahasti yli. Kyseessähän on kuitenkin melko vanha perinne, ihmiset ovat käsittääkseni lisääntyneet melkein aina. Ainakin jos historiankirjoja on seurannut. Ja jos on seurannut historiankirjoja, niin tajuaa tyhmempikin, että jotkut olisivat voineet jäädä lisääntymättä.
On kuitenkin hämmentävää huomata, että niinkin maallisesta tapahtumasta kuin ihmisen sikiämisestä on tehty valtaisa viihde ja bisnes. Televisio on täynnä mitä ihmeellisimpiä ohjelmia aihetta koskien ja ohjemien runsaasta valikoimasta voi päätellä vain sen, että kysyntää riittää. Lisäksi tuntuu, että odotusaika, synnytys ym. tuohon toimintaan liittyvä on nykyään ohjeistettu hollywoodin toimesta. Mitä saa tehdä, mitä vaatteita täytyy käyttää ja minkälaisia koruja pitää roikuttaa kaulassaan ja muuta vastaavaa. Sanoisinko, että ihan kivaa ja vähemmän harmitonta kuin esimerkiksi lemmikkieläinten pukeminen vaatteisiin, joka viittaa jonkinsortin mielenvikaan mielestäni.
Itse kuitenkin mietin aina näissä jutuissa, että mikä on tämänkin homman takana ja miksi näiän täytyy tehdä. Ja onko se nyt niin tarpeellista hömpöttää tuolla lailla. Kai se sitten on hienoa ja kivaa, mutta kai sitä vähemmälläkin kohkamisella se lapsi tulee ulos ja on ihan elinkelpoinen yksilö loppujen lopuksi. Ja jos ei ole, niin tuskin syy löytyy siitä, että nahkavekkarin vielä lodjuessa mahassa kukaan ei pitänyt äidille kekkereitä sen johdosta, että kohta poksahtaa ihmisen taimi maailmaan.
Niin. Tulipa sitten kuitenkin vähän avauduttua tästäkin jutusta ja huomenna on vihainen höösä-äiti porukka oveni takana vaatimassa päätäni vadille. No, se on huomisen murhe.
Toinen jutska mikä muuten tuli tuossa ilmi on se, että meilläkin kun on kyseessä JO neljäs (niin, voitteko kuvitella että minulla ja vaimollani on kohta neljä lasta. Omituista porukkaa ollaan kun noin monta lasta. Ennen vanhaan oli kuulkaas ihan normaalia, että lapsia saattoi olla jopa kaksitoista ja kaikki samalle äidille. Joskus myös samalle isälle.) lapsi, niin suurin huolenaihe niin tutuilla kuin hieman vähemmän tutuilla on meidän auto. Miksi, se auto on niin suunnaton asia? Ihan joka suhteessa olen tämän huomannut muutenkin, mutta tässä tapauksessa erityisesti. Aiempien muksujen tullessa kyseltiin lähinnä, että mites on mennyt odotus ja oksettaako äitiä tai isää? Onko vaatteita hankittu ja onko kaikki ok muuten? En voi puhua vaimoni puolesta, mutta yleisin kommentti minkä olen tämän nappulan odotuksen aikana kuullut menee jotakuinkin näin: "Onnea vaan perheenlisäyksen johdosta! Neljäskö se jo on? Varmaan meinasitte autoa vaihtaa?" Kiitos kysymästä odotus on ollut mukavaa aikaa ja vauva kehittyy hienosti. Äidilläkin on kaikki kunnossa ja silleen.
On se auto muutenkin kumma kapistus. Huomasin sen kuinka ihmiset arvioidaan suoraan sen perusteella, minkälaisella kiesillä työmatkansa hoitaa. Oma automme oli melko pitkään odottelemassa huoltoon menoa ja ajelimme vanhempieni kakkosautolla. Kyseessä vm. -96 Nissan Micra 1.3 (ruisku kuitenkin, ettei ihan mopo ole) väriltään pirteän vihreä. Sain melko paljon huomiota osakseni karauttaessani tuolla hirmulla paikallisen Teboilin pihaan tai oikeastaan ihan mihin vaan. Pointtina kuitenkin se, että tuo auto selvästi luokitteli minut johonkin synkkään kategoriaan autoihmisten silmissä, kun sain kuulla 1/4 tutulta huoltamon pihalle tervehdyksen sijaan kommentin:"että tollanen auto." Tuskin tunnen koko miestä! Julkeaakin tulla kommentoimaan kulkuneuvoani. Tämä episodi sai minut kuitenkin miettimään paljon ja olen lopulta tullut siihen lopputulokseen, että auto ei toimi ihmisellä minkäänlaisena luokittelun välikappaleena, mutta auto kertoo paljon alkuperäkansastaan. Ilman mitään rasisimia tai muuta syrjintää kehotan kaikkia miettimään hetkisen jotain automerkkiä ja sitä, minkälaisia ennakko-odotuksia kyseistä merkkiä kohtaan tunnetaan ja sitten mietitte sitä mistä maasta auto tulee. Huomaatte varmasti paljon yhteneväisyyksiä esimerkiksi volkkarissa ja ladassa. Volkkari on olevinaan vähän muita parempi, niinkuin herrana muille. Samoista palikoista kuitenkin väsätään itäblokista kotoisin oleva Skoda. Kai tämä jollain kierolla tavalla pätee myös saksalaisiin. Tai sitten Lada. Kukaan ei oikein luota siihen, eikä haluaisi itselleen. Silti se toimii mukisematta kovassakin pakkasessa, kuhan vaan on pakkasnesteet kohdallaan. Eikö tämä nyt ole lähes jokaisen suomalaisen käsitys venäläisistä!? Voi tietysti olla, että olen yksin ajatusteni kanssa ja saan vielä huutia. Siitäkin huolimatta mukavaa kevään jatketta!
Hipelöikää toisianne!
- Sami Äs
Auringonpaisteen myötä on ilmeisesti myös ajattelutyö käynnistynyt uudestaan, olen myös juonut runsaasti piristäviä juomia viime aikoina.
Uhosin muuten myös sitä, että kirjoittaisin raskaudesta kun on tuo neljäs toukka tuloillaan. Söin sanani senkin suhteen, anteeksi. Totesin vaan, että sen aihealueen liiallinen ruotiminen saattaa olla vaarallista moneltakin kantilta. Ei sillä, että vaaroja pelkäisin. Ei suinkaan, pystyn tuijottamaan vaaraa sivusilmällä helposti. (Sanna, katsoin viimein sen agentti leffan joten tajuat tämän varmaan muita (kahta) lukijoita paremmin. Voiko sulkeiden sisällä muuten olla sulkeet muualla kuin matematiikan hämmentävissä kaavoissa?)
Koko raskaushomma kuitenkin on sellainen aihe, josta saa aikaan suuriakin mielenosoituksia. On silti ollut hienoa aikaa katsella mahan (lähinnä vaimoni) kasvamista ja kuvitella minkä näköinen napero sieltä sitten ulos tulee. Sen verran täytyy kyllä kuitenkin sanoa, että joillakin yksilöillä tämä raskausjuttu kyllä ampuu pahasti yli. Kyseessähän on kuitenkin melko vanha perinne, ihmiset ovat käsittääkseni lisääntyneet melkein aina. Ainakin jos historiankirjoja on seurannut. Ja jos on seurannut historiankirjoja, niin tajuaa tyhmempikin, että jotkut olisivat voineet jäädä lisääntymättä.
On kuitenkin hämmentävää huomata, että niinkin maallisesta tapahtumasta kuin ihmisen sikiämisestä on tehty valtaisa viihde ja bisnes. Televisio on täynnä mitä ihmeellisimpiä ohjelmia aihetta koskien ja ohjemien runsaasta valikoimasta voi päätellä vain sen, että kysyntää riittää. Lisäksi tuntuu, että odotusaika, synnytys ym. tuohon toimintaan liittyvä on nykyään ohjeistettu hollywoodin toimesta. Mitä saa tehdä, mitä vaatteita täytyy käyttää ja minkälaisia koruja pitää roikuttaa kaulassaan ja muuta vastaavaa. Sanoisinko, että ihan kivaa ja vähemmän harmitonta kuin esimerkiksi lemmikkieläinten pukeminen vaatteisiin, joka viittaa jonkinsortin mielenvikaan mielestäni.
Itse kuitenkin mietin aina näissä jutuissa, että mikä on tämänkin homman takana ja miksi näiän täytyy tehdä. Ja onko se nyt niin tarpeellista hömpöttää tuolla lailla. Kai se sitten on hienoa ja kivaa, mutta kai sitä vähemmälläkin kohkamisella se lapsi tulee ulos ja on ihan elinkelpoinen yksilö loppujen lopuksi. Ja jos ei ole, niin tuskin syy löytyy siitä, että nahkavekkarin vielä lodjuessa mahassa kukaan ei pitänyt äidille kekkereitä sen johdosta, että kohta poksahtaa ihmisen taimi maailmaan.
Niin. Tulipa sitten kuitenkin vähän avauduttua tästäkin jutusta ja huomenna on vihainen höösä-äiti porukka oveni takana vaatimassa päätäni vadille. No, se on huomisen murhe.
Toinen jutska mikä muuten tuli tuossa ilmi on se, että meilläkin kun on kyseessä JO neljäs (niin, voitteko kuvitella että minulla ja vaimollani on kohta neljä lasta. Omituista porukkaa ollaan kun noin monta lasta. Ennen vanhaan oli kuulkaas ihan normaalia, että lapsia saattoi olla jopa kaksitoista ja kaikki samalle äidille. Joskus myös samalle isälle.) lapsi, niin suurin huolenaihe niin tutuilla kuin hieman vähemmän tutuilla on meidän auto. Miksi, se auto on niin suunnaton asia? Ihan joka suhteessa olen tämän huomannut muutenkin, mutta tässä tapauksessa erityisesti. Aiempien muksujen tullessa kyseltiin lähinnä, että mites on mennyt odotus ja oksettaako äitiä tai isää? Onko vaatteita hankittu ja onko kaikki ok muuten? En voi puhua vaimoni puolesta, mutta yleisin kommentti minkä olen tämän nappulan odotuksen aikana kuullut menee jotakuinkin näin: "Onnea vaan perheenlisäyksen johdosta! Neljäskö se jo on? Varmaan meinasitte autoa vaihtaa?" Kiitos kysymästä odotus on ollut mukavaa aikaa ja vauva kehittyy hienosti. Äidilläkin on kaikki kunnossa ja silleen.
On se auto muutenkin kumma kapistus. Huomasin sen kuinka ihmiset arvioidaan suoraan sen perusteella, minkälaisella kiesillä työmatkansa hoitaa. Oma automme oli melko pitkään odottelemassa huoltoon menoa ja ajelimme vanhempieni kakkosautolla. Kyseessä vm. -96 Nissan Micra 1.3 (ruisku kuitenkin, ettei ihan mopo ole) väriltään pirteän vihreä. Sain melko paljon huomiota osakseni karauttaessani tuolla hirmulla paikallisen Teboilin pihaan tai oikeastaan ihan mihin vaan. Pointtina kuitenkin se, että tuo auto selvästi luokitteli minut johonkin synkkään kategoriaan autoihmisten silmissä, kun sain kuulla 1/4 tutulta huoltamon pihalle tervehdyksen sijaan kommentin:"että tollanen auto." Tuskin tunnen koko miestä! Julkeaakin tulla kommentoimaan kulkuneuvoani. Tämä episodi sai minut kuitenkin miettimään paljon ja olen lopulta tullut siihen lopputulokseen, että auto ei toimi ihmisellä minkäänlaisena luokittelun välikappaleena, mutta auto kertoo paljon alkuperäkansastaan. Ilman mitään rasisimia tai muuta syrjintää kehotan kaikkia miettimään hetkisen jotain automerkkiä ja sitä, minkälaisia ennakko-odotuksia kyseistä merkkiä kohtaan tunnetaan ja sitten mietitte sitä mistä maasta auto tulee. Huomaatte varmasti paljon yhteneväisyyksiä esimerkiksi volkkarissa ja ladassa. Volkkari on olevinaan vähän muita parempi, niinkuin herrana muille. Samoista palikoista kuitenkin väsätään itäblokista kotoisin oleva Skoda. Kai tämä jollain kierolla tavalla pätee myös saksalaisiin. Tai sitten Lada. Kukaan ei oikein luota siihen, eikä haluaisi itselleen. Silti se toimii mukisematta kovassakin pakkasessa, kuhan vaan on pakkasnesteet kohdallaan. Eikö tämä nyt ole lähes jokaisen suomalaisen käsitys venäläisistä!? Voi tietysti olla, että olen yksin ajatusteni kanssa ja saan vielä huutia. Siitäkin huolimatta mukavaa kevään jatketta!
Hipelöikää toisianne!
- Sami Äs
torstai 11. helmikuuta 2010
Homoluokitus ja katkeran miehen salaisuus.
VAROITUS!
Alla oleva teksti käsittelee homoseksuaalisuutta, stereotypioita, kepulaisuutta ja muita outoja juttuja. Mikäli olet joku edellämainituista, älä ota itseesi. En minäkään ota, kun minua sanotaan rumaksi. Ja jos otat itseesi, niin kylläpä on sulla huono itsetunto. Ähäkutti.
Televisiossa ja yleensäkin mediassa on nykyään hirveästi homoja. Enkä nyt kirjoita siksi, että minulla olisi jotain homoja vastaan. Tunnen muutaman ja ihan ovat mukavaa porukkaa. Minua kuitenkin häiritsee se, että tv-ohjelmissa, elokuvissa, kirjoissa ja jos vaikka missä on aina oltava homoja. Olivatpa sitten miehiä tai naisia. (Niin, naisetkin ovat homoja. Lesbo on vain hellittelynimi ja aikuisviihdeteollisuuden keksimä nimitys naiselle, joka juo karvaisesta kupista.) Joissain ohjelmissa homoutta ylikorostetaan räikeästi. Loistavia esimerkkejä ovat esimerkiksi Will & Grace, Sex and the city ja Jocks and cocks, muutamia mainitakseni.
Peliteollisuus on jo pitkän aikaa käyttänyt erilaisia luokituksia, joilla voidaan rajata sopiva käyttäjäkunta peleille. Rajauskriteereinä käytetään mm. väkivaltaisuutta, kielenkäyttöä ja rumia ihmisiä. Nyt olisi siis loistava paikka tehdä vastaavanlainen luokitus homoudelle viihteessä, G-luokitus. G-1 luokka olisi sopivaa katsottavaa jopa hieman homofobiselle. Se sisältäisi piilovihjauksia homoseksuaalisuuteen, sellaisia mitä ei hitaammat edes tajuaisi. Lisäksi mukana olisi armeijahenkisiä poikarakkausjuttuja (Intin käyneet tietää) ja jätkien saunailtahuumoria. Naisten homoutta ei tässä luokassa vielä olisi. G-2 luokka pitäisi sisällään jo selvästi erottuvampaa materiaalia. Suoria vihjauksia ja samaa sukupuolta olevien halauksia. Kaikki menisi kuitenkin asialinjalla ja herkemmät saattaisivatkin kuvitella kyseessä olevan dokumentti tuntoaistista, eikä niinkään "niitä ällöjuttuja". G-3 luokkaan kuuluisivat kaikki amerikkalaiset viihdeohjelmat, joita äsken luettelin. Niissä homous olisi jo räiskyvän räikeää kaikissa sateenkaaren väreissä ja homomiehet olisivat naisellisia hepsankeikkoja ja homonaiset miehekkäitä rekkakuskeja tissilippiksineen ja flanellipaitoineen. Mikään ei jäisi piiloon tai epäselväksi. G-4 luokka olisikin jo sitten aivan liian homoa. Itseasiassa se olisi niin homoa, etteivät homotkaan voisi katsoa kyseistä materiaalia ilman häpeän tunnetta. Kyseisen luokituksen alta löytysivät mm. Ylimaskuliiniset viiksiniekat, Rosie O'Donnell,Village People, aikuisviihde-elokuvat, naistenlehdet miehille, nahkaliivit ja hyvät herrat tv-sarjan kokoelma dvd:t. Joku varmaan muistaa vielä tuon hilpeän tv-sarjan, joka oli jaksosta toiseen täynnä hikisiä miehiä saunassa. Tälle ohjelmalle moni sanoisi nykyään, että kylläpä on liian homoa.
Kepulaisuudelle voisi muuten myös kehitellä vastaavanlaisen luokituksen. Pellervo-lehden kannessa olisi teksti: "Tämän lehden sisältö on erittäin kepulaista ja voi aiheuttaa vakavia vaurioita kehittyvässä lapsessa tai herkässä aikuisessa. Luokitus K-5. Tietäisi sitten varoa aina lehtiä valitessaan."
Vaikka eipä voi kepulaisuudelta juuri nykyään välttyä kun lukee lehtiä tai katsoo uutisia. Hirveästi ovat ongelmissa kepulaiset kaikkien säätiöidensä ja lahjuksiensa kanssa. Olen kuitenkin oivaltanut kaikista näistä keplareiden ongelmista yhden ydinkohdan ja kun tajusin tämän, olin kauhuissani. Kaikki alkoi pääministerin morsian kirjasta. Sillä saatiin ensimmäinen roska heitettyä istuvan pääministerin kasvoille. Sitten niitä alkoi tulemaan lisää yksi toisensa perään. Kaikki kulminoitui lautakasaan ja nimettömänä pysyvään lähteeseen.
Aion nyt seuraavaksi paljastaa ehkä koko suomen historian suurimman salaisuuden. Pääministeri ilmoitti taannoin, että jättää paikkansa puolueen puheenjohtajana. Samalla joutuu siis luopumaan paikasta pääministerinä. Pääministeriksi nousee joku kepulainen, ihan kuin se ei olisi riittävän kamalaa niin homma pahenee. Puheenjohtajaksi on tarjolla Anneli Jäätteenmäki. Kukapa nyt toista vastaavanlaista valepukkia haluaisi suomen edustajaksi. Mutta sitten tajusin kun esiin tuli nimi Paavo Väyrynen. Paavo hiton Väyrynen, ei saakeli! Koko homma on 90-luvulla presidentivaalien mediapelistä katkeroituneen Paavon aikaansaannos. Paavo on se nimetön lähde koivulautojen takana. Paavo antoi vinkin Susan Ruususelle kirjoittaa kirja pääministerin sänkypuuhista. Koko tämän ajan pieni katkera mies on kouluttanut opistossaan uskollisia seuraajia, jotka tulevat valloittamaan eduskunnan kun Paavosta tehdään pääministeri ja sitä myöten kruunaa itsensä suomen keisariksi.
Kaikki tämä pelottaa minua suuresti, enkä varmasti ole enää ainoa. Miettikää hetki tätä skenaariota ja menkää sitten nukkumaan jos enää pystytte. Minä en ainakaan pysty.
Alla oleva teksti käsittelee homoseksuaalisuutta, stereotypioita, kepulaisuutta ja muita outoja juttuja. Mikäli olet joku edellämainituista, älä ota itseesi. En minäkään ota, kun minua sanotaan rumaksi. Ja jos otat itseesi, niin kylläpä on sulla huono itsetunto. Ähäkutti.
Televisiossa ja yleensäkin mediassa on nykyään hirveästi homoja. Enkä nyt kirjoita siksi, että minulla olisi jotain homoja vastaan. Tunnen muutaman ja ihan ovat mukavaa porukkaa. Minua kuitenkin häiritsee se, että tv-ohjelmissa, elokuvissa, kirjoissa ja jos vaikka missä on aina oltava homoja. Olivatpa sitten miehiä tai naisia. (Niin, naisetkin ovat homoja. Lesbo on vain hellittelynimi ja aikuisviihdeteollisuuden keksimä nimitys naiselle, joka juo karvaisesta kupista.) Joissain ohjelmissa homoutta ylikorostetaan räikeästi. Loistavia esimerkkejä ovat esimerkiksi Will & Grace, Sex and the city ja Jocks and cocks, muutamia mainitakseni.
Peliteollisuus on jo pitkän aikaa käyttänyt erilaisia luokituksia, joilla voidaan rajata sopiva käyttäjäkunta peleille. Rajauskriteereinä käytetään mm. väkivaltaisuutta, kielenkäyttöä ja rumia ihmisiä. Nyt olisi siis loistava paikka tehdä vastaavanlainen luokitus homoudelle viihteessä, G-luokitus. G-1 luokka olisi sopivaa katsottavaa jopa hieman homofobiselle. Se sisältäisi piilovihjauksia homoseksuaalisuuteen, sellaisia mitä ei hitaammat edes tajuaisi. Lisäksi mukana olisi armeijahenkisiä poikarakkausjuttuja (Intin käyneet tietää) ja jätkien saunailtahuumoria. Naisten homoutta ei tässä luokassa vielä olisi. G-2 luokka pitäisi sisällään jo selvästi erottuvampaa materiaalia. Suoria vihjauksia ja samaa sukupuolta olevien halauksia. Kaikki menisi kuitenkin asialinjalla ja herkemmät saattaisivatkin kuvitella kyseessä olevan dokumentti tuntoaistista, eikä niinkään "niitä ällöjuttuja". G-3 luokkaan kuuluisivat kaikki amerikkalaiset viihdeohjelmat, joita äsken luettelin. Niissä homous olisi jo räiskyvän räikeää kaikissa sateenkaaren väreissä ja homomiehet olisivat naisellisia hepsankeikkoja ja homonaiset miehekkäitä rekkakuskeja tissilippiksineen ja flanellipaitoineen. Mikään ei jäisi piiloon tai epäselväksi. G-4 luokka olisikin jo sitten aivan liian homoa. Itseasiassa se olisi niin homoa, etteivät homotkaan voisi katsoa kyseistä materiaalia ilman häpeän tunnetta. Kyseisen luokituksen alta löytysivät mm. Ylimaskuliiniset viiksiniekat, Rosie O'Donnell,Village People, aikuisviihde-elokuvat, naistenlehdet miehille, nahkaliivit ja hyvät herrat tv-sarjan kokoelma dvd:t. Joku varmaan muistaa vielä tuon hilpeän tv-sarjan, joka oli jaksosta toiseen täynnä hikisiä miehiä saunassa. Tälle ohjelmalle moni sanoisi nykyään, että kylläpä on liian homoa.
Kepulaisuudelle voisi muuten myös kehitellä vastaavanlaisen luokituksen. Pellervo-lehden kannessa olisi teksti: "Tämän lehden sisältö on erittäin kepulaista ja voi aiheuttaa vakavia vaurioita kehittyvässä lapsessa tai herkässä aikuisessa. Luokitus K-5. Tietäisi sitten varoa aina lehtiä valitessaan."
Vaikka eipä voi kepulaisuudelta juuri nykyään välttyä kun lukee lehtiä tai katsoo uutisia. Hirveästi ovat ongelmissa kepulaiset kaikkien säätiöidensä ja lahjuksiensa kanssa. Olen kuitenkin oivaltanut kaikista näistä keplareiden ongelmista yhden ydinkohdan ja kun tajusin tämän, olin kauhuissani. Kaikki alkoi pääministerin morsian kirjasta. Sillä saatiin ensimmäinen roska heitettyä istuvan pääministerin kasvoille. Sitten niitä alkoi tulemaan lisää yksi toisensa perään. Kaikki kulminoitui lautakasaan ja nimettömänä pysyvään lähteeseen.
Aion nyt seuraavaksi paljastaa ehkä koko suomen historian suurimman salaisuuden. Pääministeri ilmoitti taannoin, että jättää paikkansa puolueen puheenjohtajana. Samalla joutuu siis luopumaan paikasta pääministerinä. Pääministeriksi nousee joku kepulainen, ihan kuin se ei olisi riittävän kamalaa niin homma pahenee. Puheenjohtajaksi on tarjolla Anneli Jäätteenmäki. Kukapa nyt toista vastaavanlaista valepukkia haluaisi suomen edustajaksi. Mutta sitten tajusin kun esiin tuli nimi Paavo Väyrynen. Paavo hiton Väyrynen, ei saakeli! Koko homma on 90-luvulla presidentivaalien mediapelistä katkeroituneen Paavon aikaansaannos. Paavo on se nimetön lähde koivulautojen takana. Paavo antoi vinkin Susan Ruususelle kirjoittaa kirja pääministerin sänkypuuhista. Koko tämän ajan pieni katkera mies on kouluttanut opistossaan uskollisia seuraajia, jotka tulevat valloittamaan eduskunnan kun Paavosta tehdään pääministeri ja sitä myöten kruunaa itsensä suomen keisariksi.
Kaikki tämä pelottaa minua suuresti, enkä varmasti ole enää ainoa. Miettikää hetki tätä skenaariota ja menkää sitten nukkumaan jos enää pystytte. Minä en ainakaan pysty.
maanantai 11. tammikuuta 2010
Karaoken kirot ja paikallisen ihmeet.
Moi taas. Pidinkin vähän pidemmät vapaat ja siellä jo kyseltiin, että kyllästyinkö jo. Aika epäuskoista porukkaa, täytyy sanoa.
En ole juurikaan viinaan menevä, johtuen siitäkin että sanonta itsessään on typerä. Mutta en minä mukiinkaan sylje. Harrastin kuitenkin tapaninpäivänä jotain poikkeuksellista ja syntistä. Lauloin karaokea. Olen tehnyt sitä kerran aiemmin olohuoneessani, sekä yksissä polttareissa, mutta muuten tuo haureus on jäänyt vähiin. Minut tunnetaan yleisesti karaoken vastustajana ja olen sitä edelleen. Mielestäni karaoke pitäisi olla juuri siinä muodossa missä sitä itse harrastin.
Kaverin kotona, pienessä kaljapöhnässä ja ei kovin vakavalla asenteella.
Se, että joku menee ja repii kappaleiksi omalla tulkinnallaan jonkin suomalaisen kestohitin, ei ole hyväksyttävää. Irwin kääntyisi haudassaan, ellei olisi niin päissään, jos kuulisi sen mitä minä olen kuullut.
Tilanne alkaa siitä, että 3-4 hengen seurue sonnaustautuneena harmaisiin t-paitoihin, farkkuihin, purjehduskenkiin (miehet) / kirkkaanpunaiset avokkaat (naiset) sekä vyötärölaukkuihin, saapuu paikalliseen kolmen tähden pubiin. Sen jälkeen yksi porukasta päättää, että on maailman paras laulaja, parempi kuin Riki Sorsa, ja esittää oman tulkintansa vaihtoehtoisesti mombasasta, rentun ruususta tai jos on oikein suuri konkari, yön joutsenlaulusta. Muut jäävät kannustamaan, kun tuo arjen sankari ja wannabe Kari Tapio/Meiju Suvas kiipeää sille pienelle korokkeelle, jota nahkaliivinen mies vartioi ja antaa herkän sielun kielensä soida koko kansan kuultavaksi. Paitsi, että kahdeksassa tapauksessa kymmenestä tulos on epämääräistä ja -vireistä mölinää, joka yleensä päättyy lausahdukseen :"v***u mä en muista sanoja", vaikka ne sanat pyörii siinä nenän edessä ruudulla. Tässä on jo itsessään syy, miksi karaoken harrastaminen tulisi tapahtua kotona. Joku näppärä siellä sanoo, että pitääkö mennä jos ei kestä. No ei pidä, mutta kun karaoke alkaa olemaan niin yleinen ilmiö, että siitä pääsee nauttimaan lähes joka kuppilassa ja anniskeluliikkeessä.
Siksipä en nykyään juuri käy baareissa ja sosiaalinen elämäni on kuivunut lähes olemattomiin. Syy on karaoken. Sille karaokelle ei siis kuitenkaan loppua käy, koska suomalaiset pitävät esiintymisestä, etenkin kun ovat päissään ja jos karaokehommat lopetettaisiin, ei olisi enää karaokeisäntiä (vai liekö karaokehenkilö korrekti ilmaus nykypäivänä) ja nahkaliivien valmistajat joutuisivat konkurssiin. Se on kuulkaas suuri bisnes.
Olen myös melko vannoutunut paikallispubien karttaja. En sillä, että kuvittelisin olevani liian hieno sellaiseen paikkaan. Ei missään nimessä. En vain oikein viihdy niissä. Minut kuitenkin vieteltiin mukaan tuon karaokesession jälkeen istumaan iltaa paikalliseen kuppilaan. Pitkän suostuttelun jälkeen lähdinkin mukaan.
Kaikki varmaan tietävät tv-sarja Emmerdalen? Siellä on se paikallinen pubi, Villapakka. Siellä kaikki juttelevat keskenään, hörppivät sitä tummaa oluttaan siellä ja ovat muutenkin tyytyväisen oloisia. Irlantilainen kansanmusiikki soi reippaalla poljennolla ja kaikki huutaa välillä yhteen ääneen että "Oi!" Ehdin jo romantisoimaan mielessäni kyseisen paikan Villapakan tyyliseksi. No ei se ollut.
Se oli juuri samanlainen kuin edellisen vierailuni aikoihin 6v. sitten. Kokemus kaikkinensa oli hämmentävä. Oli siellä ihmisiä ja hauskaakin niillä näytti olevan, mutta ovat varmaankin käyneet jo niin monesti, että ovat sopeutuneet.
Jotenkin tuli sellainen vähän hölmö olo, kun katsoi tanssilattialla n. 30-vuotiaan aikamiespojan tanssittavan omaa äitiään ja seuraavassa käänteessä tulee kertomaan pöytäseurueellemme kuinka tuli kaapista ulos. PAM! Siihen ei pystynyt varautumaan mitenkään! Se iski suoraan päin naama ja pääsi todella yllättämään. Missä tuollaista tapahtuu tai tapahtuiko se ihan oikeasti? Todella häiriintynyt hetki.
Oli meillä kyllä hauskaakin, mutta vaan omalla porukalla. Kiitti siitä mukana olleille (heh, huomasitko Olli? Näppärä sanaleikki, kun kerta olit siellä.) Ja täytyy kyllä nostaa hattua paikallisen pubin pitäjälle, kun oli saanut ihan vuoden yrittäjä palkinnonkin. Tosin tuli mieleen, että jos kolmattakymmentä vuotta pyörittää pubia pikkukylässä, jossa asiakaskunta ei vaihdu missään vaiheessa, paitsi luonnollisen poistuman kautta, on ansainnut aika monta vuoden yrittäjä palkintoa. Vaikkapa yhden joka vuosi, ihan vaan vaikka hyvästä yrityksestä.
En ole juurikaan viinaan menevä, johtuen siitäkin että sanonta itsessään on typerä. Mutta en minä mukiinkaan sylje. Harrastin kuitenkin tapaninpäivänä jotain poikkeuksellista ja syntistä. Lauloin karaokea. Olen tehnyt sitä kerran aiemmin olohuoneessani, sekä yksissä polttareissa, mutta muuten tuo haureus on jäänyt vähiin. Minut tunnetaan yleisesti karaoken vastustajana ja olen sitä edelleen. Mielestäni karaoke pitäisi olla juuri siinä muodossa missä sitä itse harrastin.
Kaverin kotona, pienessä kaljapöhnässä ja ei kovin vakavalla asenteella.
Se, että joku menee ja repii kappaleiksi omalla tulkinnallaan jonkin suomalaisen kestohitin, ei ole hyväksyttävää. Irwin kääntyisi haudassaan, ellei olisi niin päissään, jos kuulisi sen mitä minä olen kuullut.
Tilanne alkaa siitä, että 3-4 hengen seurue sonnaustautuneena harmaisiin t-paitoihin, farkkuihin, purjehduskenkiin (miehet) / kirkkaanpunaiset avokkaat (naiset) sekä vyötärölaukkuihin, saapuu paikalliseen kolmen tähden pubiin. Sen jälkeen yksi porukasta päättää, että on maailman paras laulaja, parempi kuin Riki Sorsa, ja esittää oman tulkintansa vaihtoehtoisesti mombasasta, rentun ruususta tai jos on oikein suuri konkari, yön joutsenlaulusta. Muut jäävät kannustamaan, kun tuo arjen sankari ja wannabe Kari Tapio/Meiju Suvas kiipeää sille pienelle korokkeelle, jota nahkaliivinen mies vartioi ja antaa herkän sielun kielensä soida koko kansan kuultavaksi. Paitsi, että kahdeksassa tapauksessa kymmenestä tulos on epämääräistä ja -vireistä mölinää, joka yleensä päättyy lausahdukseen :"v***u mä en muista sanoja", vaikka ne sanat pyörii siinä nenän edessä ruudulla. Tässä on jo itsessään syy, miksi karaoken harrastaminen tulisi tapahtua kotona. Joku näppärä siellä sanoo, että pitääkö mennä jos ei kestä. No ei pidä, mutta kun karaoke alkaa olemaan niin yleinen ilmiö, että siitä pääsee nauttimaan lähes joka kuppilassa ja anniskeluliikkeessä.
Siksipä en nykyään juuri käy baareissa ja sosiaalinen elämäni on kuivunut lähes olemattomiin. Syy on karaoken. Sille karaokelle ei siis kuitenkaan loppua käy, koska suomalaiset pitävät esiintymisestä, etenkin kun ovat päissään ja jos karaokehommat lopetettaisiin, ei olisi enää karaokeisäntiä (vai liekö karaokehenkilö korrekti ilmaus nykypäivänä) ja nahkaliivien valmistajat joutuisivat konkurssiin. Se on kuulkaas suuri bisnes.
Olen myös melko vannoutunut paikallispubien karttaja. En sillä, että kuvittelisin olevani liian hieno sellaiseen paikkaan. Ei missään nimessä. En vain oikein viihdy niissä. Minut kuitenkin vieteltiin mukaan tuon karaokesession jälkeen istumaan iltaa paikalliseen kuppilaan. Pitkän suostuttelun jälkeen lähdinkin mukaan.
Kaikki varmaan tietävät tv-sarja Emmerdalen? Siellä on se paikallinen pubi, Villapakka. Siellä kaikki juttelevat keskenään, hörppivät sitä tummaa oluttaan siellä ja ovat muutenkin tyytyväisen oloisia. Irlantilainen kansanmusiikki soi reippaalla poljennolla ja kaikki huutaa välillä yhteen ääneen että "Oi!" Ehdin jo romantisoimaan mielessäni kyseisen paikan Villapakan tyyliseksi. No ei se ollut.
Se oli juuri samanlainen kuin edellisen vierailuni aikoihin 6v. sitten. Kokemus kaikkinensa oli hämmentävä. Oli siellä ihmisiä ja hauskaakin niillä näytti olevan, mutta ovat varmaankin käyneet jo niin monesti, että ovat sopeutuneet.
Jotenkin tuli sellainen vähän hölmö olo, kun katsoi tanssilattialla n. 30-vuotiaan aikamiespojan tanssittavan omaa äitiään ja seuraavassa käänteessä tulee kertomaan pöytäseurueellemme kuinka tuli kaapista ulos. PAM! Siihen ei pystynyt varautumaan mitenkään! Se iski suoraan päin naama ja pääsi todella yllättämään. Missä tuollaista tapahtuu tai tapahtuiko se ihan oikeasti? Todella häiriintynyt hetki.
Oli meillä kyllä hauskaakin, mutta vaan omalla porukalla. Kiitti siitä mukana olleille (heh, huomasitko Olli? Näppärä sanaleikki, kun kerta olit siellä.) Ja täytyy kyllä nostaa hattua paikallisen pubin pitäjälle, kun oli saanut ihan vuoden yrittäjä palkinnonkin. Tosin tuli mieleen, että jos kolmattakymmentä vuotta pyörittää pubia pikkukylässä, jossa asiakaskunta ei vaihdu missään vaiheessa, paitsi luonnollisen poistuman kautta, on ansainnut aika monta vuoden yrittäjä palkintoa. Vaikkapa yhden joka vuosi, ihan vaan vaikka hyvästä yrityksestä.
maanantai 28. joulukuuta 2009
Joulu ja sen lieveilmiöt
No, nyt se on sitten ohi. Joulu. Viikkojen hössöttäminen kulminoitui yhteen päivään, tai tarkemmin ottaen iltaan.
Olen vuosien mittaan saanut joulusta sen käsityksen, että silloin pitäisi olla rauhallista ja olla perheen, ystävien ja muiden tuttujen kanssa ja kaikki on ystävällisiä toisilleen. Paskanmarjaanat sanon minä.
Olisipa ollut hulppeaa, jos joulu olisi ollut kaikkea tuota, mutta ei. Toiset ihmiset sen pilasivat, nimittäin jouluihmiset. Jos joku sanoo sinulle, että minä niin pidän joulusta, olen oikea jouluihminen, niin ota jalat allesi ja heti. Ne on nimittäin niitä kaikista suurimpia kutaleita, jotka vievät joulurauhan toisilta hössötyksellään.
Se alkaa pahimmillaan jo kesällä. Pitää ostaa lahjat valmiiksi, ettei tule sitten kiire ja aatonaattona pitäisi sitten juosta kieli vyön alla liikenneasemalle (ent. huoltoasemat. Nykyään niistä ei saa huoltoa, mutta pikaruokaa saa aamuviiteen saakka.) lahjaksi ostamaan kynttilöitä ja mukahauskoja jääkaappimagneetteja.
Ja se joulusiivous. Voi voi jos sitä ei ole aloitettu viimeistään lokakuun puolessa välissä, niin joulu ei tule tupaan. Ja kaiken maailman jouluverhot, joulupöytäliinat, joulutontut ikkunoihin, joulutuolinpäälliset ruokailuryhmään ja kaiken huippu, jonka jouduin vasten tahtoani todistamaan kuluvan vuoden jouluna. Jouluvessapaperi. Käsityskykyni ei riitä. Olihan se toisaalta ihan jännä pyyhkiä punertavaan paperiin, mutta miettikääpä jos olisi ollut joku kehossa vikana. En olisi huomannut, jos on verta ulosteessa ja olisi voinut vaikka henki lähteä siksi. Hyi.
Onhan ne joulukoristeet kivoja ja mukava on kotiin sitä joulua tehdä, mutta joku roti siinäkin.
Ja ne jouluihmiset on muuten sitten niitä, jotka vielä aattona ryntäilevät kaupassa silmät harhaillen, hikikarpalot otsalla etsien viimeisiä jouluservettejä ja punaisia kruunukynttilöitä. Ne on niitä, jotka tönivät ja puhuvat tiuskimalla toisille kassajonossa. Niitä joulunhenkiä oikein.
Itse en ole onneksi siihen lähtenyt mukaan, koska jouluna pitää osata rauhoittua ja olla oikeasti niin, että on hyvä olla. Jos muulloin ei rauhoitu, niin sitten jouluna edes. Sitä paitsi illalla kun syödään ja jos on hirveä kiire ja hätä, niin syö hotkimalla, eikä siitä saa kuin närästyksen ja ähkyn.
Ruoka on nimittäin joulussa ehkä niitä tärkeimpiä juttuja ja nimenomaan se ruoan syöminen. Oikeastaan ainoa ruoka mitä todella odotan jouluisin on pekonin kinkku. Sitä ei syö kuin kerran vuodessa, muita ruokia tulee syötyä pitkin vuotta. Paitsi lipeäkalaa. Se on saatanasta, enkä ymmärrä kuinka se on vieläkin ihmisten ruokana ja vieläpä joulupöydässä.
Käsittäähän sen pulavuosina, kun lapset söi hiekkaa ja aikuiset männynkuorta (Lama 90-luvulla oli kovaa aikaa. Nyt ei olla lamassa vaan taantumassa, se on eri juttu ja siksi sinullakin on leivässä viljaa.) että käytännössä pilaantunut kala on suurta herkkua. Onko ihmisillä sitten niin kova tarve muistutella itsejään siitä, miten oli kovaa silloin kun lipeäkalaa vaan piti syödä ja männynkuorta. Ja jos joku sitten kesällä sanoo, että oispa kiva saada lipeäkalaa kun maistuu niin oivalle, niin siihen en voi sanoa kuin, että aika kultaa muistot.
Muuten en ole kovin ronkeli ruoan suhteen ja senhän näkee (En ole ylipainoinen siksi, että minulla olisi suuret luut tai sukurasite. Ihan olen syömällä itseni lihottanut.), mutta syön ennemmin uppopaistettuja kananvarpaita, kuin lipeäkalaa.
Mutta joo. Jos tähän jotain pitäisi vielä lopuksi sanoa, niin sen sanoisin, että muistakaa ensi vuonna ottaa rauhallisesti joulun suhteen. Se tulee joka vuosi, joten turha siitä on hössöttää.
Ja hävitetään yhdessä se lipeäkala suomalaisesta ruokakulttuurista än yy tee nyt.
Rakkaudella
-Sami S
Olen vuosien mittaan saanut joulusta sen käsityksen, että silloin pitäisi olla rauhallista ja olla perheen, ystävien ja muiden tuttujen kanssa ja kaikki on ystävällisiä toisilleen. Paskanmarjaanat sanon minä.
Olisipa ollut hulppeaa, jos joulu olisi ollut kaikkea tuota, mutta ei. Toiset ihmiset sen pilasivat, nimittäin jouluihmiset. Jos joku sanoo sinulle, että minä niin pidän joulusta, olen oikea jouluihminen, niin ota jalat allesi ja heti. Ne on nimittäin niitä kaikista suurimpia kutaleita, jotka vievät joulurauhan toisilta hössötyksellään.
Se alkaa pahimmillaan jo kesällä. Pitää ostaa lahjat valmiiksi, ettei tule sitten kiire ja aatonaattona pitäisi sitten juosta kieli vyön alla liikenneasemalle (ent. huoltoasemat. Nykyään niistä ei saa huoltoa, mutta pikaruokaa saa aamuviiteen saakka.) lahjaksi ostamaan kynttilöitä ja mukahauskoja jääkaappimagneetteja.
Ja se joulusiivous. Voi voi jos sitä ei ole aloitettu viimeistään lokakuun puolessa välissä, niin joulu ei tule tupaan. Ja kaiken maailman jouluverhot, joulupöytäliinat, joulutontut ikkunoihin, joulutuolinpäälliset ruokailuryhmään ja kaiken huippu, jonka jouduin vasten tahtoani todistamaan kuluvan vuoden jouluna. Jouluvessapaperi. Käsityskykyni ei riitä. Olihan se toisaalta ihan jännä pyyhkiä punertavaan paperiin, mutta miettikääpä jos olisi ollut joku kehossa vikana. En olisi huomannut, jos on verta ulosteessa ja olisi voinut vaikka henki lähteä siksi. Hyi.
Onhan ne joulukoristeet kivoja ja mukava on kotiin sitä joulua tehdä, mutta joku roti siinäkin.
Ja ne jouluihmiset on muuten sitten niitä, jotka vielä aattona ryntäilevät kaupassa silmät harhaillen, hikikarpalot otsalla etsien viimeisiä jouluservettejä ja punaisia kruunukynttilöitä. Ne on niitä, jotka tönivät ja puhuvat tiuskimalla toisille kassajonossa. Niitä joulunhenkiä oikein.
Itse en ole onneksi siihen lähtenyt mukaan, koska jouluna pitää osata rauhoittua ja olla oikeasti niin, että on hyvä olla. Jos muulloin ei rauhoitu, niin sitten jouluna edes. Sitä paitsi illalla kun syödään ja jos on hirveä kiire ja hätä, niin syö hotkimalla, eikä siitä saa kuin närästyksen ja ähkyn.
Ruoka on nimittäin joulussa ehkä niitä tärkeimpiä juttuja ja nimenomaan se ruoan syöminen. Oikeastaan ainoa ruoka mitä todella odotan jouluisin on pekonin kinkku. Sitä ei syö kuin kerran vuodessa, muita ruokia tulee syötyä pitkin vuotta. Paitsi lipeäkalaa. Se on saatanasta, enkä ymmärrä kuinka se on vieläkin ihmisten ruokana ja vieläpä joulupöydässä.
Käsittäähän sen pulavuosina, kun lapset söi hiekkaa ja aikuiset männynkuorta (Lama 90-luvulla oli kovaa aikaa. Nyt ei olla lamassa vaan taantumassa, se on eri juttu ja siksi sinullakin on leivässä viljaa.) että käytännössä pilaantunut kala on suurta herkkua. Onko ihmisillä sitten niin kova tarve muistutella itsejään siitä, miten oli kovaa silloin kun lipeäkalaa vaan piti syödä ja männynkuorta. Ja jos joku sitten kesällä sanoo, että oispa kiva saada lipeäkalaa kun maistuu niin oivalle, niin siihen en voi sanoa kuin, että aika kultaa muistot.
Muuten en ole kovin ronkeli ruoan suhteen ja senhän näkee (En ole ylipainoinen siksi, että minulla olisi suuret luut tai sukurasite. Ihan olen syömällä itseni lihottanut.), mutta syön ennemmin uppopaistettuja kananvarpaita, kuin lipeäkalaa.
Mutta joo. Jos tähän jotain pitäisi vielä lopuksi sanoa, niin sen sanoisin, että muistakaa ensi vuonna ottaa rauhallisesti joulun suhteen. Se tulee joka vuosi, joten turha siitä on hössöttää.
Ja hävitetään yhdessä se lipeäkala suomalaisesta ruokakulttuurista än yy tee nyt.
Rakkaudella
-Sami S
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)