Sain tänä aamuna jotain sellaista, jota jokaisen ihmisen tulisi saada kokea. Koin hämmästyttävän pelastuksen eläinystävältä. Valotan tilannetta hieman. Olin eilen firman pikkujouluissa ja yövyin hotellissa. Luonnollisesti antauduin pikkujouluhin tilaisuuden vaatimalla hartaudella, ja tuo suuri hartauksellisuus oli saanut tuotettua minulle aamuksi melko kehnon olotilan.
Pienen epävarmuuden saattelemana menin hotellin alakertaan, jonne aamiainen oli katettu. Vapisevin silmin (hämmästyin aidosti sitä kuinka silmät voivatkaan vapista) kävin katseellani läpi kattausta. Tunsin olevani hukassa ja mieleni teki jo palata takaisin, mutta sitten se ilmestyi minulle. Pelastukseni ja armahtajani. Pekoni.
Noutopöydässä oli iso astia täynnä ihanaa, rapeaksi paistettua pekonia. En muista milloin olisin viimeksi katsonut ruokaa, hymyillyt samaan aikaan kun suuri liikutus valtaa minut ja tunnen suurta rakkautta. Se oli varmasti verrattavissa hengelliseen kokemukseen. Pakahtuva tunne rinnassani saattoi myös tosin olla esiin pyrkivä sydäninfarkti, koska rankan illan/yön jälkeen suuret tunteet pistävät sydämen hakkamaan normaalia kovemmin ja toisinaan seuraukset voivat olla dramaattisia.
Rakkauteni pekoniin johdatti minut pöytään ja annoin hetken viedä. Syödessäni ajatukset veivät kuitenkin väistämättä viime aikaisiin uutisiin siitä, kuinka huonoissa oloissa jotkut ihmiset kasvattavat pekoniaan. Ihmisten pitäisi kunnioittaa enemmän luontoa ja luontokappaleita, etenkin eläimiä joista elantonsa hankkivat, kuten lehmät, kanat ja pekoni. Aina vain tuijotetaan omaan napaan ja mennään siitä mistä aita on matalin. Hävetkää siis kaikki eläinten kaltoinkohtelijat ja muut rienaajat, jotka häpäisette pekonin, se on pyhä eläin!
Pidän mainoksista paljon. Jopa niin paljon, että toivon joskus voivani työskennellä niiden parissa täysipäiväisesti. Etenkin televisiomainokset herättävät minussa vahvoja tunteita. Puolesta ja vastaan. Toisinaan sattuu myös hyviä tarinoita vastaan ja tällainen oivallus iski verkkokalvoilleni hetki sitten. Kyseessä on RAY:n mainos, jossa muistutellaan ihmisiä siitä, että annetaan hyvän kiertää. Joopa joo, tästä saisi viime aikaisten uutisten valossa hienon poliittisen kannanoton tässäkin blogissa, mutta nyt oli ajatukset toisaalla.
Mainoksessa mies auttaa rattaita työntävää naista nostamaan rattaat kadulle rappusista. Nainen puolestaan auttaa miestä, jonka ostokset tippuvat maahan. Ja tässä ensimmäinen kohta. Oletteko IKINÄ nähneet, että jollakin olisi oikeasti rohkeutta mennä laittamaan sormiaan toisten ihmisten ostoksiin? Kuitenkin tämä mies, jonka eväkset ovat epäonnisesti levinneet pitkin katuja, ajaa keräämisepisodin jälkeen autolla ja pysähtyy suojatien eteen päästäen pyöräilijän ylittämään kadun. Pyöräilijä puolestaan ojentaa leikkivälle tytölle hulavanteen ja tyttö kävelee mummonsa kanssa tummahipiäisen katusoittajan ohi. Tähän kohtaan kaikki kulminoitui ja mainoksen sanoma oli selvä. Nimittäin mitä seuraavaksi tapahtui mainoksessa oli jälleen niitä hetkiä kun tajuaa löytäneensä jotain suurta ja ennen näkemätöntä. Mummo heittää kolikoita miehen kitaralaukkuun. Aijaa? Siinäkö se oli? Mitä sitten?
No sitä sitten, että mainoksessahan vihjataan selvästi, kuinka suomalaiset auttavat toisiaan, mutta loppujen lopuksi vanhusten eläkerahat kilahtavat ulkomaalaisten katumuusikoiden taskuun.
Okei. Ajatus saattoi olla kaukaa haettu, mutta se tuntui sillä hetkellä niin kovin selvältä. Tällä hetkellä en kuitenkaan tunne omaa oloani kovin selväksi. Nukkuminen voisi olla nyt hyvä vaihtoehto, ennenkuin aiheutan lisää pahennusta.
Kiitos ja anteeks.
Sami S
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti