Taisin uhota aiemmin, että kirjoittaisin blogiin jotain päivittäin. HAH! Ehkä kerran kuussa on realistisempi tavoite. Minun pitää kuulkaas tehdä töitäkin ja olla perheen kanssa, että en minä ehdi tänne kaiket päivät kirjoitella. Sitä paitsi on ollut niin olematonta tuo aivotoiminta koko kevään, ettei oikein mitään saa mistään irti.
Auringonpaisteen myötä on ilmeisesti myös ajattelutyö käynnistynyt uudestaan, olen myös juonut runsaasti piristäviä juomia viime aikoina.
Uhosin muuten myös sitä, että kirjoittaisin raskaudesta kun on tuo neljäs toukka tuloillaan. Söin sanani senkin suhteen, anteeksi. Totesin vaan, että sen aihealueen liiallinen ruotiminen saattaa olla vaarallista moneltakin kantilta. Ei sillä, että vaaroja pelkäisin. Ei suinkaan, pystyn tuijottamaan vaaraa sivusilmällä helposti. (Sanna, katsoin viimein sen agentti leffan joten tajuat tämän varmaan muita (kahta) lukijoita paremmin. Voiko sulkeiden sisällä muuten olla sulkeet muualla kuin matematiikan hämmentävissä kaavoissa?)
Koko raskaushomma kuitenkin on sellainen aihe, josta saa aikaan suuriakin mielenosoituksia. On silti ollut hienoa aikaa katsella mahan (lähinnä vaimoni) kasvamista ja kuvitella minkä näköinen napero sieltä sitten ulos tulee. Sen verran täytyy kyllä kuitenkin sanoa, että joillakin yksilöillä tämä raskausjuttu kyllä ampuu pahasti yli. Kyseessähän on kuitenkin melko vanha perinne, ihmiset ovat käsittääkseni lisääntyneet melkein aina. Ainakin jos historiankirjoja on seurannut. Ja jos on seurannut historiankirjoja, niin tajuaa tyhmempikin, että jotkut olisivat voineet jäädä lisääntymättä.
On kuitenkin hämmentävää huomata, että niinkin maallisesta tapahtumasta kuin ihmisen sikiämisestä on tehty valtaisa viihde ja bisnes. Televisio on täynnä mitä ihmeellisimpiä ohjelmia aihetta koskien ja ohjemien runsaasta valikoimasta voi päätellä vain sen, että kysyntää riittää. Lisäksi tuntuu, että odotusaika, synnytys ym. tuohon toimintaan liittyvä on nykyään ohjeistettu hollywoodin toimesta. Mitä saa tehdä, mitä vaatteita täytyy käyttää ja minkälaisia koruja pitää roikuttaa kaulassaan ja muuta vastaavaa. Sanoisinko, että ihan kivaa ja vähemmän harmitonta kuin esimerkiksi lemmikkieläinten pukeminen vaatteisiin, joka viittaa jonkinsortin mielenvikaan mielestäni.
Itse kuitenkin mietin aina näissä jutuissa, että mikä on tämänkin homman takana ja miksi näiän täytyy tehdä. Ja onko se nyt niin tarpeellista hömpöttää tuolla lailla. Kai se sitten on hienoa ja kivaa, mutta kai sitä vähemmälläkin kohkamisella se lapsi tulee ulos ja on ihan elinkelpoinen yksilö loppujen lopuksi. Ja jos ei ole, niin tuskin syy löytyy siitä, että nahkavekkarin vielä lodjuessa mahassa kukaan ei pitänyt äidille kekkereitä sen johdosta, että kohta poksahtaa ihmisen taimi maailmaan.
Niin. Tulipa sitten kuitenkin vähän avauduttua tästäkin jutusta ja huomenna on vihainen höösä-äiti porukka oveni takana vaatimassa päätäni vadille. No, se on huomisen murhe.
Toinen jutska mikä muuten tuli tuossa ilmi on se, että meilläkin kun on kyseessä JO neljäs (niin, voitteko kuvitella että minulla ja vaimollani on kohta neljä lasta. Omituista porukkaa ollaan kun noin monta lasta. Ennen vanhaan oli kuulkaas ihan normaalia, että lapsia saattoi olla jopa kaksitoista ja kaikki samalle äidille. Joskus myös samalle isälle.) lapsi, niin suurin huolenaihe niin tutuilla kuin hieman vähemmän tutuilla on meidän auto. Miksi, se auto on niin suunnaton asia? Ihan joka suhteessa olen tämän huomannut muutenkin, mutta tässä tapauksessa erityisesti. Aiempien muksujen tullessa kyseltiin lähinnä, että mites on mennyt odotus ja oksettaako äitiä tai isää? Onko vaatteita hankittu ja onko kaikki ok muuten? En voi puhua vaimoni puolesta, mutta yleisin kommentti minkä olen tämän nappulan odotuksen aikana kuullut menee jotakuinkin näin: "Onnea vaan perheenlisäyksen johdosta! Neljäskö se jo on? Varmaan meinasitte autoa vaihtaa?" Kiitos kysymästä odotus on ollut mukavaa aikaa ja vauva kehittyy hienosti. Äidilläkin on kaikki kunnossa ja silleen.
On se auto muutenkin kumma kapistus. Huomasin sen kuinka ihmiset arvioidaan suoraan sen perusteella, minkälaisella kiesillä työmatkansa hoitaa. Oma automme oli melko pitkään odottelemassa huoltoon menoa ja ajelimme vanhempieni kakkosautolla. Kyseessä vm. -96 Nissan Micra 1.3 (ruisku kuitenkin, ettei ihan mopo ole) väriltään pirteän vihreä. Sain melko paljon huomiota osakseni karauttaessani tuolla hirmulla paikallisen Teboilin pihaan tai oikeastaan ihan mihin vaan. Pointtina kuitenkin se, että tuo auto selvästi luokitteli minut johonkin synkkään kategoriaan autoihmisten silmissä, kun sain kuulla 1/4 tutulta huoltamon pihalle tervehdyksen sijaan kommentin:"että tollanen auto." Tuskin tunnen koko miestä! Julkeaakin tulla kommentoimaan kulkuneuvoani. Tämä episodi sai minut kuitenkin miettimään paljon ja olen lopulta tullut siihen lopputulokseen, että auto ei toimi ihmisellä minkäänlaisena luokittelun välikappaleena, mutta auto kertoo paljon alkuperäkansastaan. Ilman mitään rasisimia tai muuta syrjintää kehotan kaikkia miettimään hetkisen jotain automerkkiä ja sitä, minkälaisia ennakko-odotuksia kyseistä merkkiä kohtaan tunnetaan ja sitten mietitte sitä mistä maasta auto tulee. Huomaatte varmasti paljon yhteneväisyyksiä esimerkiksi volkkarissa ja ladassa. Volkkari on olevinaan vähän muita parempi, niinkuin herrana muille. Samoista palikoista kuitenkin väsätään itäblokista kotoisin oleva Skoda. Kai tämä jollain kierolla tavalla pätee myös saksalaisiin. Tai sitten Lada. Kukaan ei oikein luota siihen, eikä haluaisi itselleen. Silti se toimii mukisematta kovassakin pakkasessa, kuhan vaan on pakkasnesteet kohdallaan. Eikö tämä nyt ole lähes jokaisen suomalaisen käsitys venäläisistä!? Voi tietysti olla, että olen yksin ajatusteni kanssa ja saan vielä huutia. Siitäkin huolimatta mukavaa kevään jatketta!
Hipelöikää toisianne!
- Sami Äs
torstai 8. huhtikuuta 2010
torstai 11. helmikuuta 2010
Homoluokitus ja katkeran miehen salaisuus.
VAROITUS!
Alla oleva teksti käsittelee homoseksuaalisuutta, stereotypioita, kepulaisuutta ja muita outoja juttuja. Mikäli olet joku edellämainituista, älä ota itseesi. En minäkään ota, kun minua sanotaan rumaksi. Ja jos otat itseesi, niin kylläpä on sulla huono itsetunto. Ähäkutti.
Televisiossa ja yleensäkin mediassa on nykyään hirveästi homoja. Enkä nyt kirjoita siksi, että minulla olisi jotain homoja vastaan. Tunnen muutaman ja ihan ovat mukavaa porukkaa. Minua kuitenkin häiritsee se, että tv-ohjelmissa, elokuvissa, kirjoissa ja jos vaikka missä on aina oltava homoja. Olivatpa sitten miehiä tai naisia. (Niin, naisetkin ovat homoja. Lesbo on vain hellittelynimi ja aikuisviihdeteollisuuden keksimä nimitys naiselle, joka juo karvaisesta kupista.) Joissain ohjelmissa homoutta ylikorostetaan räikeästi. Loistavia esimerkkejä ovat esimerkiksi Will & Grace, Sex and the city ja Jocks and cocks, muutamia mainitakseni.
Peliteollisuus on jo pitkän aikaa käyttänyt erilaisia luokituksia, joilla voidaan rajata sopiva käyttäjäkunta peleille. Rajauskriteereinä käytetään mm. väkivaltaisuutta, kielenkäyttöä ja rumia ihmisiä. Nyt olisi siis loistava paikka tehdä vastaavanlainen luokitus homoudelle viihteessä, G-luokitus. G-1 luokka olisi sopivaa katsottavaa jopa hieman homofobiselle. Se sisältäisi piilovihjauksia homoseksuaalisuuteen, sellaisia mitä ei hitaammat edes tajuaisi. Lisäksi mukana olisi armeijahenkisiä poikarakkausjuttuja (Intin käyneet tietää) ja jätkien saunailtahuumoria. Naisten homoutta ei tässä luokassa vielä olisi. G-2 luokka pitäisi sisällään jo selvästi erottuvampaa materiaalia. Suoria vihjauksia ja samaa sukupuolta olevien halauksia. Kaikki menisi kuitenkin asialinjalla ja herkemmät saattaisivatkin kuvitella kyseessä olevan dokumentti tuntoaistista, eikä niinkään "niitä ällöjuttuja". G-3 luokkaan kuuluisivat kaikki amerikkalaiset viihdeohjelmat, joita äsken luettelin. Niissä homous olisi jo räiskyvän räikeää kaikissa sateenkaaren väreissä ja homomiehet olisivat naisellisia hepsankeikkoja ja homonaiset miehekkäitä rekkakuskeja tissilippiksineen ja flanellipaitoineen. Mikään ei jäisi piiloon tai epäselväksi. G-4 luokka olisikin jo sitten aivan liian homoa. Itseasiassa se olisi niin homoa, etteivät homotkaan voisi katsoa kyseistä materiaalia ilman häpeän tunnetta. Kyseisen luokituksen alta löytysivät mm. Ylimaskuliiniset viiksiniekat, Rosie O'Donnell,Village People, aikuisviihde-elokuvat, naistenlehdet miehille, nahkaliivit ja hyvät herrat tv-sarjan kokoelma dvd:t. Joku varmaan muistaa vielä tuon hilpeän tv-sarjan, joka oli jaksosta toiseen täynnä hikisiä miehiä saunassa. Tälle ohjelmalle moni sanoisi nykyään, että kylläpä on liian homoa.
Kepulaisuudelle voisi muuten myös kehitellä vastaavanlaisen luokituksen. Pellervo-lehden kannessa olisi teksti: "Tämän lehden sisältö on erittäin kepulaista ja voi aiheuttaa vakavia vaurioita kehittyvässä lapsessa tai herkässä aikuisessa. Luokitus K-5. Tietäisi sitten varoa aina lehtiä valitessaan."
Vaikka eipä voi kepulaisuudelta juuri nykyään välttyä kun lukee lehtiä tai katsoo uutisia. Hirveästi ovat ongelmissa kepulaiset kaikkien säätiöidensä ja lahjuksiensa kanssa. Olen kuitenkin oivaltanut kaikista näistä keplareiden ongelmista yhden ydinkohdan ja kun tajusin tämän, olin kauhuissani. Kaikki alkoi pääministerin morsian kirjasta. Sillä saatiin ensimmäinen roska heitettyä istuvan pääministerin kasvoille. Sitten niitä alkoi tulemaan lisää yksi toisensa perään. Kaikki kulminoitui lautakasaan ja nimettömänä pysyvään lähteeseen.
Aion nyt seuraavaksi paljastaa ehkä koko suomen historian suurimman salaisuuden. Pääministeri ilmoitti taannoin, että jättää paikkansa puolueen puheenjohtajana. Samalla joutuu siis luopumaan paikasta pääministerinä. Pääministeriksi nousee joku kepulainen, ihan kuin se ei olisi riittävän kamalaa niin homma pahenee. Puheenjohtajaksi on tarjolla Anneli Jäätteenmäki. Kukapa nyt toista vastaavanlaista valepukkia haluaisi suomen edustajaksi. Mutta sitten tajusin kun esiin tuli nimi Paavo Väyrynen. Paavo hiton Väyrynen, ei saakeli! Koko homma on 90-luvulla presidentivaalien mediapelistä katkeroituneen Paavon aikaansaannos. Paavo on se nimetön lähde koivulautojen takana. Paavo antoi vinkin Susan Ruususelle kirjoittaa kirja pääministerin sänkypuuhista. Koko tämän ajan pieni katkera mies on kouluttanut opistossaan uskollisia seuraajia, jotka tulevat valloittamaan eduskunnan kun Paavosta tehdään pääministeri ja sitä myöten kruunaa itsensä suomen keisariksi.
Kaikki tämä pelottaa minua suuresti, enkä varmasti ole enää ainoa. Miettikää hetki tätä skenaariota ja menkää sitten nukkumaan jos enää pystytte. Minä en ainakaan pysty.
Alla oleva teksti käsittelee homoseksuaalisuutta, stereotypioita, kepulaisuutta ja muita outoja juttuja. Mikäli olet joku edellämainituista, älä ota itseesi. En minäkään ota, kun minua sanotaan rumaksi. Ja jos otat itseesi, niin kylläpä on sulla huono itsetunto. Ähäkutti.
Televisiossa ja yleensäkin mediassa on nykyään hirveästi homoja. Enkä nyt kirjoita siksi, että minulla olisi jotain homoja vastaan. Tunnen muutaman ja ihan ovat mukavaa porukkaa. Minua kuitenkin häiritsee se, että tv-ohjelmissa, elokuvissa, kirjoissa ja jos vaikka missä on aina oltava homoja. Olivatpa sitten miehiä tai naisia. (Niin, naisetkin ovat homoja. Lesbo on vain hellittelynimi ja aikuisviihdeteollisuuden keksimä nimitys naiselle, joka juo karvaisesta kupista.) Joissain ohjelmissa homoutta ylikorostetaan räikeästi. Loistavia esimerkkejä ovat esimerkiksi Will & Grace, Sex and the city ja Jocks and cocks, muutamia mainitakseni.
Peliteollisuus on jo pitkän aikaa käyttänyt erilaisia luokituksia, joilla voidaan rajata sopiva käyttäjäkunta peleille. Rajauskriteereinä käytetään mm. väkivaltaisuutta, kielenkäyttöä ja rumia ihmisiä. Nyt olisi siis loistava paikka tehdä vastaavanlainen luokitus homoudelle viihteessä, G-luokitus. G-1 luokka olisi sopivaa katsottavaa jopa hieman homofobiselle. Se sisältäisi piilovihjauksia homoseksuaalisuuteen, sellaisia mitä ei hitaammat edes tajuaisi. Lisäksi mukana olisi armeijahenkisiä poikarakkausjuttuja (Intin käyneet tietää) ja jätkien saunailtahuumoria. Naisten homoutta ei tässä luokassa vielä olisi. G-2 luokka pitäisi sisällään jo selvästi erottuvampaa materiaalia. Suoria vihjauksia ja samaa sukupuolta olevien halauksia. Kaikki menisi kuitenkin asialinjalla ja herkemmät saattaisivatkin kuvitella kyseessä olevan dokumentti tuntoaistista, eikä niinkään "niitä ällöjuttuja". G-3 luokkaan kuuluisivat kaikki amerikkalaiset viihdeohjelmat, joita äsken luettelin. Niissä homous olisi jo räiskyvän räikeää kaikissa sateenkaaren väreissä ja homomiehet olisivat naisellisia hepsankeikkoja ja homonaiset miehekkäitä rekkakuskeja tissilippiksineen ja flanellipaitoineen. Mikään ei jäisi piiloon tai epäselväksi. G-4 luokka olisikin jo sitten aivan liian homoa. Itseasiassa se olisi niin homoa, etteivät homotkaan voisi katsoa kyseistä materiaalia ilman häpeän tunnetta. Kyseisen luokituksen alta löytysivät mm. Ylimaskuliiniset viiksiniekat, Rosie O'Donnell,Village People, aikuisviihde-elokuvat, naistenlehdet miehille, nahkaliivit ja hyvät herrat tv-sarjan kokoelma dvd:t. Joku varmaan muistaa vielä tuon hilpeän tv-sarjan, joka oli jaksosta toiseen täynnä hikisiä miehiä saunassa. Tälle ohjelmalle moni sanoisi nykyään, että kylläpä on liian homoa.
Kepulaisuudelle voisi muuten myös kehitellä vastaavanlaisen luokituksen. Pellervo-lehden kannessa olisi teksti: "Tämän lehden sisältö on erittäin kepulaista ja voi aiheuttaa vakavia vaurioita kehittyvässä lapsessa tai herkässä aikuisessa. Luokitus K-5. Tietäisi sitten varoa aina lehtiä valitessaan."
Vaikka eipä voi kepulaisuudelta juuri nykyään välttyä kun lukee lehtiä tai katsoo uutisia. Hirveästi ovat ongelmissa kepulaiset kaikkien säätiöidensä ja lahjuksiensa kanssa. Olen kuitenkin oivaltanut kaikista näistä keplareiden ongelmista yhden ydinkohdan ja kun tajusin tämän, olin kauhuissani. Kaikki alkoi pääministerin morsian kirjasta. Sillä saatiin ensimmäinen roska heitettyä istuvan pääministerin kasvoille. Sitten niitä alkoi tulemaan lisää yksi toisensa perään. Kaikki kulminoitui lautakasaan ja nimettömänä pysyvään lähteeseen.
Aion nyt seuraavaksi paljastaa ehkä koko suomen historian suurimman salaisuuden. Pääministeri ilmoitti taannoin, että jättää paikkansa puolueen puheenjohtajana. Samalla joutuu siis luopumaan paikasta pääministerinä. Pääministeriksi nousee joku kepulainen, ihan kuin se ei olisi riittävän kamalaa niin homma pahenee. Puheenjohtajaksi on tarjolla Anneli Jäätteenmäki. Kukapa nyt toista vastaavanlaista valepukkia haluaisi suomen edustajaksi. Mutta sitten tajusin kun esiin tuli nimi Paavo Väyrynen. Paavo hiton Väyrynen, ei saakeli! Koko homma on 90-luvulla presidentivaalien mediapelistä katkeroituneen Paavon aikaansaannos. Paavo on se nimetön lähde koivulautojen takana. Paavo antoi vinkin Susan Ruususelle kirjoittaa kirja pääministerin sänkypuuhista. Koko tämän ajan pieni katkera mies on kouluttanut opistossaan uskollisia seuraajia, jotka tulevat valloittamaan eduskunnan kun Paavosta tehdään pääministeri ja sitä myöten kruunaa itsensä suomen keisariksi.
Kaikki tämä pelottaa minua suuresti, enkä varmasti ole enää ainoa. Miettikää hetki tätä skenaariota ja menkää sitten nukkumaan jos enää pystytte. Minä en ainakaan pysty.
maanantai 11. tammikuuta 2010
Karaoken kirot ja paikallisen ihmeet.
Moi taas. Pidinkin vähän pidemmät vapaat ja siellä jo kyseltiin, että kyllästyinkö jo. Aika epäuskoista porukkaa, täytyy sanoa.
En ole juurikaan viinaan menevä, johtuen siitäkin että sanonta itsessään on typerä. Mutta en minä mukiinkaan sylje. Harrastin kuitenkin tapaninpäivänä jotain poikkeuksellista ja syntistä. Lauloin karaokea. Olen tehnyt sitä kerran aiemmin olohuoneessani, sekä yksissä polttareissa, mutta muuten tuo haureus on jäänyt vähiin. Minut tunnetaan yleisesti karaoken vastustajana ja olen sitä edelleen. Mielestäni karaoke pitäisi olla juuri siinä muodossa missä sitä itse harrastin.
Kaverin kotona, pienessä kaljapöhnässä ja ei kovin vakavalla asenteella.
Se, että joku menee ja repii kappaleiksi omalla tulkinnallaan jonkin suomalaisen kestohitin, ei ole hyväksyttävää. Irwin kääntyisi haudassaan, ellei olisi niin päissään, jos kuulisi sen mitä minä olen kuullut.
Tilanne alkaa siitä, että 3-4 hengen seurue sonnaustautuneena harmaisiin t-paitoihin, farkkuihin, purjehduskenkiin (miehet) / kirkkaanpunaiset avokkaat (naiset) sekä vyötärölaukkuihin, saapuu paikalliseen kolmen tähden pubiin. Sen jälkeen yksi porukasta päättää, että on maailman paras laulaja, parempi kuin Riki Sorsa, ja esittää oman tulkintansa vaihtoehtoisesti mombasasta, rentun ruususta tai jos on oikein suuri konkari, yön joutsenlaulusta. Muut jäävät kannustamaan, kun tuo arjen sankari ja wannabe Kari Tapio/Meiju Suvas kiipeää sille pienelle korokkeelle, jota nahkaliivinen mies vartioi ja antaa herkän sielun kielensä soida koko kansan kuultavaksi. Paitsi, että kahdeksassa tapauksessa kymmenestä tulos on epämääräistä ja -vireistä mölinää, joka yleensä päättyy lausahdukseen :"v***u mä en muista sanoja", vaikka ne sanat pyörii siinä nenän edessä ruudulla. Tässä on jo itsessään syy, miksi karaoken harrastaminen tulisi tapahtua kotona. Joku näppärä siellä sanoo, että pitääkö mennä jos ei kestä. No ei pidä, mutta kun karaoke alkaa olemaan niin yleinen ilmiö, että siitä pääsee nauttimaan lähes joka kuppilassa ja anniskeluliikkeessä.
Siksipä en nykyään juuri käy baareissa ja sosiaalinen elämäni on kuivunut lähes olemattomiin. Syy on karaoken. Sille karaokelle ei siis kuitenkaan loppua käy, koska suomalaiset pitävät esiintymisestä, etenkin kun ovat päissään ja jos karaokehommat lopetettaisiin, ei olisi enää karaokeisäntiä (vai liekö karaokehenkilö korrekti ilmaus nykypäivänä) ja nahkaliivien valmistajat joutuisivat konkurssiin. Se on kuulkaas suuri bisnes.
Olen myös melko vannoutunut paikallispubien karttaja. En sillä, että kuvittelisin olevani liian hieno sellaiseen paikkaan. Ei missään nimessä. En vain oikein viihdy niissä. Minut kuitenkin vieteltiin mukaan tuon karaokesession jälkeen istumaan iltaa paikalliseen kuppilaan. Pitkän suostuttelun jälkeen lähdinkin mukaan.
Kaikki varmaan tietävät tv-sarja Emmerdalen? Siellä on se paikallinen pubi, Villapakka. Siellä kaikki juttelevat keskenään, hörppivät sitä tummaa oluttaan siellä ja ovat muutenkin tyytyväisen oloisia. Irlantilainen kansanmusiikki soi reippaalla poljennolla ja kaikki huutaa välillä yhteen ääneen että "Oi!" Ehdin jo romantisoimaan mielessäni kyseisen paikan Villapakan tyyliseksi. No ei se ollut.
Se oli juuri samanlainen kuin edellisen vierailuni aikoihin 6v. sitten. Kokemus kaikkinensa oli hämmentävä. Oli siellä ihmisiä ja hauskaakin niillä näytti olevan, mutta ovat varmaankin käyneet jo niin monesti, että ovat sopeutuneet.
Jotenkin tuli sellainen vähän hölmö olo, kun katsoi tanssilattialla n. 30-vuotiaan aikamiespojan tanssittavan omaa äitiään ja seuraavassa käänteessä tulee kertomaan pöytäseurueellemme kuinka tuli kaapista ulos. PAM! Siihen ei pystynyt varautumaan mitenkään! Se iski suoraan päin naama ja pääsi todella yllättämään. Missä tuollaista tapahtuu tai tapahtuiko se ihan oikeasti? Todella häiriintynyt hetki.
Oli meillä kyllä hauskaakin, mutta vaan omalla porukalla. Kiitti siitä mukana olleille (heh, huomasitko Olli? Näppärä sanaleikki, kun kerta olit siellä.) Ja täytyy kyllä nostaa hattua paikallisen pubin pitäjälle, kun oli saanut ihan vuoden yrittäjä palkinnonkin. Tosin tuli mieleen, että jos kolmattakymmentä vuotta pyörittää pubia pikkukylässä, jossa asiakaskunta ei vaihdu missään vaiheessa, paitsi luonnollisen poistuman kautta, on ansainnut aika monta vuoden yrittäjä palkintoa. Vaikkapa yhden joka vuosi, ihan vaan vaikka hyvästä yrityksestä.
En ole juurikaan viinaan menevä, johtuen siitäkin että sanonta itsessään on typerä. Mutta en minä mukiinkaan sylje. Harrastin kuitenkin tapaninpäivänä jotain poikkeuksellista ja syntistä. Lauloin karaokea. Olen tehnyt sitä kerran aiemmin olohuoneessani, sekä yksissä polttareissa, mutta muuten tuo haureus on jäänyt vähiin. Minut tunnetaan yleisesti karaoken vastustajana ja olen sitä edelleen. Mielestäni karaoke pitäisi olla juuri siinä muodossa missä sitä itse harrastin.
Kaverin kotona, pienessä kaljapöhnässä ja ei kovin vakavalla asenteella.
Se, että joku menee ja repii kappaleiksi omalla tulkinnallaan jonkin suomalaisen kestohitin, ei ole hyväksyttävää. Irwin kääntyisi haudassaan, ellei olisi niin päissään, jos kuulisi sen mitä minä olen kuullut.
Tilanne alkaa siitä, että 3-4 hengen seurue sonnaustautuneena harmaisiin t-paitoihin, farkkuihin, purjehduskenkiin (miehet) / kirkkaanpunaiset avokkaat (naiset) sekä vyötärölaukkuihin, saapuu paikalliseen kolmen tähden pubiin. Sen jälkeen yksi porukasta päättää, että on maailman paras laulaja, parempi kuin Riki Sorsa, ja esittää oman tulkintansa vaihtoehtoisesti mombasasta, rentun ruususta tai jos on oikein suuri konkari, yön joutsenlaulusta. Muut jäävät kannustamaan, kun tuo arjen sankari ja wannabe Kari Tapio/Meiju Suvas kiipeää sille pienelle korokkeelle, jota nahkaliivinen mies vartioi ja antaa herkän sielun kielensä soida koko kansan kuultavaksi. Paitsi, että kahdeksassa tapauksessa kymmenestä tulos on epämääräistä ja -vireistä mölinää, joka yleensä päättyy lausahdukseen :"v***u mä en muista sanoja", vaikka ne sanat pyörii siinä nenän edessä ruudulla. Tässä on jo itsessään syy, miksi karaoken harrastaminen tulisi tapahtua kotona. Joku näppärä siellä sanoo, että pitääkö mennä jos ei kestä. No ei pidä, mutta kun karaoke alkaa olemaan niin yleinen ilmiö, että siitä pääsee nauttimaan lähes joka kuppilassa ja anniskeluliikkeessä.
Siksipä en nykyään juuri käy baareissa ja sosiaalinen elämäni on kuivunut lähes olemattomiin. Syy on karaoken. Sille karaokelle ei siis kuitenkaan loppua käy, koska suomalaiset pitävät esiintymisestä, etenkin kun ovat päissään ja jos karaokehommat lopetettaisiin, ei olisi enää karaokeisäntiä (vai liekö karaokehenkilö korrekti ilmaus nykypäivänä) ja nahkaliivien valmistajat joutuisivat konkurssiin. Se on kuulkaas suuri bisnes.
Olen myös melko vannoutunut paikallispubien karttaja. En sillä, että kuvittelisin olevani liian hieno sellaiseen paikkaan. Ei missään nimessä. En vain oikein viihdy niissä. Minut kuitenkin vieteltiin mukaan tuon karaokesession jälkeen istumaan iltaa paikalliseen kuppilaan. Pitkän suostuttelun jälkeen lähdinkin mukaan.
Kaikki varmaan tietävät tv-sarja Emmerdalen? Siellä on se paikallinen pubi, Villapakka. Siellä kaikki juttelevat keskenään, hörppivät sitä tummaa oluttaan siellä ja ovat muutenkin tyytyväisen oloisia. Irlantilainen kansanmusiikki soi reippaalla poljennolla ja kaikki huutaa välillä yhteen ääneen että "Oi!" Ehdin jo romantisoimaan mielessäni kyseisen paikan Villapakan tyyliseksi. No ei se ollut.
Se oli juuri samanlainen kuin edellisen vierailuni aikoihin 6v. sitten. Kokemus kaikkinensa oli hämmentävä. Oli siellä ihmisiä ja hauskaakin niillä näytti olevan, mutta ovat varmaankin käyneet jo niin monesti, että ovat sopeutuneet.
Jotenkin tuli sellainen vähän hölmö olo, kun katsoi tanssilattialla n. 30-vuotiaan aikamiespojan tanssittavan omaa äitiään ja seuraavassa käänteessä tulee kertomaan pöytäseurueellemme kuinka tuli kaapista ulos. PAM! Siihen ei pystynyt varautumaan mitenkään! Se iski suoraan päin naama ja pääsi todella yllättämään. Missä tuollaista tapahtuu tai tapahtuiko se ihan oikeasti? Todella häiriintynyt hetki.
Oli meillä kyllä hauskaakin, mutta vaan omalla porukalla. Kiitti siitä mukana olleille (heh, huomasitko Olli? Näppärä sanaleikki, kun kerta olit siellä.) Ja täytyy kyllä nostaa hattua paikallisen pubin pitäjälle, kun oli saanut ihan vuoden yrittäjä palkinnonkin. Tosin tuli mieleen, että jos kolmattakymmentä vuotta pyörittää pubia pikkukylässä, jossa asiakaskunta ei vaihdu missään vaiheessa, paitsi luonnollisen poistuman kautta, on ansainnut aika monta vuoden yrittäjä palkintoa. Vaikkapa yhden joka vuosi, ihan vaan vaikka hyvästä yrityksestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)