Karaoken kirot ja paikallisen ihmeet.

Moi taas. Pidinkin vähän pidemmät vapaat ja siellä jo kyseltiin, että kyllästyinkö jo. Aika epäuskoista porukkaa, täytyy sanoa.

En ole juurikaan viinaan menevä, johtuen siitäkin että sanonta itsessään on typerä. Mutta en minä mukiinkaan sylje. Harrastin kuitenkin tapaninpäivänä jotain poikkeuksellista ja syntistä. Lauloin karaokea. Olen tehnyt sitä kerran aiemmin olohuoneessani, sekä yksissä polttareissa, mutta muuten tuo haureus on jäänyt vähiin. Minut tunnetaan yleisesti karaoken vastustajana ja olen sitä edelleen. Mielestäni karaoke pitäisi olla juuri siinä muodossa missä sitä itse harrastin.
Kaverin kotona, pienessä kaljapöhnässä ja ei kovin vakavalla asenteella.

Se, että joku menee ja repii kappaleiksi omalla tulkinnallaan jonkin suomalaisen kestohitin, ei ole hyväksyttävää. Irwin kääntyisi haudassaan, ellei olisi niin päissään, jos kuulisi sen mitä minä olen kuullut.

Tilanne alkaa siitä, että 3-4 hengen seurue sonnaustautuneena harmaisiin t-paitoihin, farkkuihin, purjehduskenkiin (miehet) / kirkkaanpunaiset avokkaat (naiset) sekä vyötärölaukkuihin, saapuu paikalliseen kolmen tähden pubiin. Sen jälkeen yksi porukasta päättää, että on maailman paras laulaja, parempi kuin Riki Sorsa, ja esittää oman tulkintansa vaihtoehtoisesti mombasasta, rentun ruususta tai jos on oikein suuri konkari, yön joutsenlaulusta. Muut jäävät kannustamaan, kun tuo arjen sankari ja wannabe Kari Tapio/Meiju Suvas kiipeää sille pienelle korokkeelle, jota nahkaliivinen mies vartioi ja antaa herkän sielun kielensä soida koko kansan kuultavaksi. Paitsi, että kahdeksassa tapauksessa kymmenestä tulos on epämääräistä ja -vireistä mölinää, joka yleensä päättyy lausahdukseen :"v***u mä en muista sanoja", vaikka ne sanat pyörii siinä nenän edessä ruudulla. Tässä on jo itsessään syy, miksi karaoken harrastaminen tulisi tapahtua kotona. Joku näppärä siellä sanoo, että pitääkö mennä jos ei kestä. No ei pidä, mutta kun karaoke alkaa olemaan niin yleinen ilmiö, että siitä pääsee nauttimaan lähes joka kuppilassa ja anniskeluliikkeessä.
Siksipä en nykyään juuri käy baareissa ja sosiaalinen elämäni on kuivunut lähes olemattomiin. Syy on karaoken. Sille karaokelle ei siis kuitenkaan loppua käy, koska suomalaiset pitävät esiintymisestä, etenkin kun ovat päissään ja jos karaokehommat lopetettaisiin, ei olisi enää karaokeisäntiä (vai liekö karaokehenkilö korrekti ilmaus nykypäivänä) ja nahkaliivien valmistajat joutuisivat konkurssiin. Se on kuulkaas suuri bisnes.

Olen myös melko vannoutunut paikallispubien karttaja. En sillä, että kuvittelisin olevani liian hieno sellaiseen paikkaan. Ei missään nimessä. En vain oikein viihdy niissä. Minut kuitenkin vieteltiin mukaan tuon karaokesession jälkeen istumaan iltaa paikalliseen kuppilaan. Pitkän suostuttelun jälkeen lähdinkin mukaan.

Kaikki varmaan tietävät tv-sarja Emmerdalen? Siellä on se paikallinen pubi, Villapakka. Siellä kaikki juttelevat keskenään, hörppivät sitä tummaa oluttaan siellä ja ovat muutenkin tyytyväisen oloisia. Irlantilainen kansanmusiikki soi reippaalla poljennolla ja kaikki huutaa välillä yhteen ääneen että "Oi!" Ehdin jo romantisoimaan mielessäni kyseisen paikan Villapakan tyyliseksi. No ei se ollut.
Se oli juuri samanlainen kuin edellisen vierailuni aikoihin 6v. sitten. Kokemus kaikkinensa oli hämmentävä. Oli siellä ihmisiä ja hauskaakin niillä näytti olevan, mutta ovat varmaankin käyneet jo niin monesti, että ovat sopeutuneet.

Jotenkin tuli sellainen vähän hölmö olo, kun katsoi tanssilattialla n. 30-vuotiaan aikamiespojan tanssittavan omaa äitiään ja seuraavassa käänteessä tulee kertomaan pöytäseurueellemme kuinka tuli kaapista ulos. PAM! Siihen ei pystynyt varautumaan mitenkään! Se iski suoraan päin naama ja pääsi todella yllättämään. Missä tuollaista tapahtuu tai tapahtuiko se ihan oikeasti? Todella häiriintynyt hetki.
Oli meillä kyllä hauskaakin, mutta vaan omalla porukalla. Kiitti siitä mukana olleille (heh, huomasitko Olli? Näppärä sanaleikki, kun kerta olit siellä.) Ja täytyy kyllä nostaa hattua paikallisen pubin pitäjälle, kun oli saanut ihan vuoden yrittäjä palkinnonkin. Tosin tuli mieleen, että jos kolmattakymmentä vuotta pyörittää pubia pikkukylässä, jossa asiakaskunta ei vaihdu missään vaiheessa, paitsi luonnollisen poistuman kautta, on ansainnut aika monta vuoden yrittäjä palkintoa. Vaikkapa yhden joka vuosi, ihan vaan vaikka hyvästä yrityksestä.