Joulu ja sen lieveilmiöt

No, nyt se on sitten ohi. Joulu. Viikkojen hössöttäminen kulminoitui yhteen päivään, tai tarkemmin ottaen iltaan.
Olen vuosien mittaan saanut joulusta sen käsityksen, että silloin pitäisi olla rauhallista ja olla perheen, ystävien ja muiden tuttujen kanssa ja kaikki on ystävällisiä toisilleen. Paskanmarjaanat sanon minä.
Olisipa ollut hulppeaa, jos joulu olisi ollut kaikkea tuota, mutta ei. Toiset ihmiset sen pilasivat, nimittäin jouluihmiset. Jos joku sanoo sinulle, että minä niin pidän joulusta, olen oikea jouluihminen, niin ota jalat allesi ja heti. Ne on nimittäin niitä kaikista suurimpia kutaleita, jotka vievät joulurauhan toisilta hössötyksellään.
Se alkaa pahimmillaan jo kesällä. Pitää ostaa lahjat valmiiksi, ettei tule sitten kiire ja aatonaattona pitäisi sitten juosta kieli vyön alla liikenneasemalle (ent. huoltoasemat. Nykyään niistä ei saa huoltoa, mutta pikaruokaa saa aamuviiteen saakka.) lahjaksi ostamaan kynttilöitä ja mukahauskoja jääkaappimagneetteja.
Ja se joulusiivous. Voi voi jos sitä ei ole aloitettu viimeistään lokakuun puolessa välissä, niin joulu ei tule tupaan. Ja kaiken maailman jouluverhot, joulupöytäliinat, joulutontut ikkunoihin, joulutuolinpäälliset ruokailuryhmään ja kaiken huippu, jonka jouduin vasten tahtoani todistamaan kuluvan vuoden jouluna. Jouluvessapaperi. Käsityskykyni ei riitä. Olihan se toisaalta ihan jännä pyyhkiä punertavaan paperiin, mutta miettikääpä jos olisi ollut joku kehossa vikana. En olisi huomannut, jos on verta ulosteessa ja olisi voinut vaikka henki lähteä siksi. Hyi.
Onhan ne joulukoristeet kivoja ja mukava on kotiin sitä joulua tehdä, mutta joku roti siinäkin.
Ja ne jouluihmiset on muuten sitten niitä, jotka vielä aattona ryntäilevät kaupassa silmät harhaillen, hikikarpalot otsalla etsien viimeisiä jouluservettejä ja punaisia kruunukynttilöitä. Ne on niitä, jotka tönivät ja puhuvat tiuskimalla toisille kassajonossa. Niitä joulunhenkiä oikein.
Itse en ole onneksi siihen lähtenyt mukaan, koska jouluna pitää osata rauhoittua ja olla oikeasti niin, että on hyvä olla. Jos muulloin ei rauhoitu, niin sitten jouluna edes. Sitä paitsi illalla kun syödään ja jos on hirveä kiire ja hätä, niin syö hotkimalla, eikä siitä saa kuin närästyksen ja ähkyn.
Ruoka on nimittäin joulussa ehkä niitä tärkeimpiä juttuja ja nimenomaan se ruoan syöminen. Oikeastaan ainoa ruoka mitä todella odotan jouluisin on pekonin kinkku. Sitä ei syö kuin kerran vuodessa, muita ruokia tulee syötyä pitkin vuotta. Paitsi lipeäkalaa. Se on saatanasta, enkä ymmärrä kuinka se on vieläkin ihmisten ruokana ja vieläpä joulupöydässä.
Käsittäähän sen pulavuosina, kun lapset söi hiekkaa ja aikuiset männynkuorta (Lama 90-luvulla oli kovaa aikaa. Nyt ei olla lamassa vaan taantumassa, se on eri juttu ja siksi sinullakin on leivässä viljaa.) että käytännössä pilaantunut kala on suurta herkkua. Onko ihmisillä sitten niin kova tarve muistutella itsejään siitä, miten oli kovaa silloin kun lipeäkalaa vaan piti syödä ja männynkuorta. Ja jos joku sitten kesällä sanoo, että oispa kiva saada lipeäkalaa kun maistuu niin oivalle, niin siihen en voi sanoa kuin, että aika kultaa muistot.
Muuten en ole kovin ronkeli ruoan suhteen ja senhän näkee (En ole ylipainoinen siksi, että minulla olisi suuret luut tai sukurasite. Ihan olen syömällä itseni lihottanut.), mutta syön ennemmin uppopaistettuja kananvarpaita, kuin lipeäkalaa.
Mutta joo. Jos tähän jotain pitäisi vielä lopuksi sanoa, niin sen sanoisin, että muistakaa ensi vuonna ottaa rauhallisesti joulun suhteen. Se tulee joka vuosi, joten turha siitä on hössöttää.
Ja hävitetään yhdessä se lipeäkala suomalaisesta ruokakulttuurista än yy tee nyt.

Rakkaudella

-Sami S