Minulla ei vieläkään ole mitään järkevää sanottavaa. Lähinnä puran vain omaa mieltäni tänne. Tarjolla siis satunnaisella menestyksellä ja varmalla epävarmuudella täysin luokatonta tajunnanvirtaa. Ei kritiikkiä, ei sensuuria, ei järkeä. Siinä kolmen ein mottoni. Ole hyvä, kiitos ja anteeksi.
Kuljin tänään taas pitkästä aikaa julkisilla kulkuvälineillä. Junassa matkustaminen on ihan hauskaa, vaikkakin penkit on suunniteltu luultavasti lapsille. Ei tällainen roikale, kuin allekirjoittanut, mahdu yhdelle penkille. Vai olisiko aika pudottaa painoa? Junalla matkustaminen on myös miellyttävän suoraviivaista. Se menee kuin saksalainen sotilas eteenpäin, ilman turhia aikailuja ja koukkimisia. Bussi sen sijaan on kuin japanilainen turisti, jonka on pakko kiertää joka ikinen kohde ja ihmetellä tyhjänpäiten jollain levikkeellä tai Liperin ainoan huoltoaseman pihalla. Linja-autossa matkustaminen on kerrassaan kaameaa. Ehkä kaupungissa linja-autolla pystyy kulkemaan helpommin, koska bussissa vietetty aika on melko lyhyt ja vierustoveri yleensä pitää suunsa kiinni, ellei sitten olla savossa. Erityisen kaameaa busseilu on täällä maaseudulla, jossa kuljetaan pitkiä välimatkoja ja toisinaan matkan pituus tuntuu ikuisuudelta. Etenkin jos vieressä, tai vielä pahempaa takana, istuu kammoittava kanssamatkustaja. Itselle tämä on ollut busseilun arkea, kun vielä käytin julkisia enemmän. Joka ikinen kerta, kun olen matkaillut bussilla, vieressäni istuu joko joku liian puhelias vanhus, jolle tuntuu olevan mahdotonta istua viittä minuuttia puhumatta säästä. Toinen vaihtoehto on vanhus, joka on menossa kiusaamaan lapsiaan ja muita sukulaisia ja se on laittanut sitä parhvyymijä oikein reilulla kädellä. Sillä tavalla reilulla kädellä, että se orastava kalman haju peittyy sinne alle. Sininen tai violetti permanentti on piilotettu ruskean baskerin alle ja käsilaukussa rapisee pussillinen eukalyptuskarkkeja. Sinällään melko harmiton naapuri, mutta se hajuveden määrä. Sitä on niin paljon, ettei tarvitse hajuaistia tietääkseen mitä aromaatteja sen tekemisessä on käytetty kun maku puskee suuhun väkisinkin. Ja silmistä valuu vesi. Ja minulla ei siis ole mitään erityistä vanhuksia vastaan. Vanhukset on ihan hauskoja ja joskus meistäkin kai tulee sellaisia. Tosin olen melko varma, että nykypäivän vanhukset ja tulevaisuuden vanhukset on ihan tyystin erilaisia. Tulevaisuuden vanhukset on kaikki tyylikkäitä, aktiivisia ja iloisia. Ne ei pelaa bingoa, vaan kokoontuu keskiviikkoisin ostarille pelaamaan vanhoilla iPhoneillaan Angrybirdsejä ja Twiittailemaan. Sitten nuoret nauraa niille, että kattokaa noita. Ihan vanhoja kaikki. Mutta se kolmas kauhunaapuri on matkapahoinvoiva lapsi, joka on pakotettu lomamatkalle tädin luokse, koska vanhemmat tarvitsevat omaa aikaa. Eli joko vireilllä on avioero tai sitten tehdään pikkusisaruksia. Kuitenkin se lapsi, joka on pakon edestä istutettu siihen penkkiin, katsoo kalpeana eteensä silmämollukat suurina ja suu on ohuena viivana. Sitten se yrittää syödä eväsleipäänsä johon äiti on laittanut meetvurstia ja juusto on sillain inhasti sulanut sellaiseksi mähmäksi siihen päälle. Samalla se syödessään yrittää lukea sitä ikivanhaa Aku Ankan taskukirjaa, jonka otti matkaviihdykkeeksi kun ei hädissään muuta keksinyt. Leivän painikkeena on muovisessa taskumatissa lämmintä, laihaa sekamehua ja samassa hetkessä kun se siitä pullosta hörppää niin taittuu kamelin selkä ja huono olo vie voiton. Se oksentaa ne eväsleipänsä, aamupalan, eilisen iltapalan ja äidin antamat pahoinvointilääkkeet siihen Aku Ankan taskukirjalle mehukiisseli nenästä turskuten. Surkean näköisenä se sitten hilautuu ensin kuskin luo, joka äkäisenä ohjeistaa lasta menemään vessaan siistiytymään. Samalla reissulla kuitenkin levittää sitä mahahapon kyllästämää evästään pitkin bussin lattiaa ja loppumatkan auton täyttää mädän kananmunan, meetvurstin ja sapen haju. Että kivaa matkaa sulle, enää 600km jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti